Kirjoittamisen hurma?

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Blogijutut

Kuva: Moyan Brenn/Flickr

Kuva: Moyan Brenn/Flickr

Teksti: Tanja Tulonen

Valkoinen, hohtavan kirkas ruutu häikäisee silmiäni ja vangitsee mieleni. Miten saada siihen pääkopassani pyörivät ajatukset järjelliseen muotoon? Ihmisen aivot ovat upeaa tekniikkaa, niillä voi prosessoida ja editoida eikä käyttäjän tarvitse painaa nappuloita. Mietin tekstini hahmoa, miltä hänestä tuntuu kun hän joutuu eroamaan vaimostaan? Onko se helpotus vai häpeä? Miten hän ilmaisee olonsa ja miten se vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa? Kaavailen mielessäni hahmon elinkaarta ja hahmottelen ranskalaisin viivoin hänen koko elämänsä. Mietin muitakin vaihtoehtoja, jos hänestä tuleekin pelimies? Ei, tälle hahmolle avioero on mielenkiintoisempaa.

Saan kiinni ideasta ja yritän pysytellä siinä ajatuksessa. Naputtelen paperille muutaman lauseen jämäkästi tykittäen. Pelkään, että ideani katoaa ajatusten mustaan aukkoon enkä enää saa siitä kiinni. Menneiden vuosien varrella olen oppinut kirjoittamaan ideani heti paperille. Minulla on aina mukanani väline, johon voi kirjoittaa. Silmäilen silloin tällöin ideoitani. Jotkut totean heti hylsyiksi ja heitän ne roskiin. Toiset laitan muokattavien kansioon sillä niitä voi työstää eteenpäin. Aika harva idea tuntuu vielä myöhemminkin mahtavalta mutta muutama sellainenkin on eksynyt joukkoon.

Nautin siitä tunteesta, että minulla on valta päättää mitä paperille lopulta jää. Olen kriittinen ja mielestäni tekstin täytyy olla sopusoinnussa sekä paperin että omien ajatusten kanssa. Pidän itse kovasti oppimisesta ja olen hyvin tiedonhaluinen. Etsin tietoa aiheesta, vaikka kyseessä ei olekaan sen paremmin historiallinen kuin tietopohjainenkaan teos.  Haluan ymmärtää asioiden erilaisia näkökulmia.

Novellin kirjoittaminen on vähän kuin menettäisi neitsyytensä. Tunnet olevasi kokonaan alasti, toivot osaavasi painella oikeita nappuloita mutta pelkäät, että kaikki menee pieleen. Kirjoittaminen on niin pelkistettyä. Jokainen kirjain on sivulla juuri sellaisena kuin sen sinne napautit. Tekstinkäsittelyohjelma on orjani, joka tottelee sokeasti käskyjäni. Se ei osaa vielä korjata eikä kaunistella.

Kun pääsen tilaan, ettei mieleni ja luovuuteni tiellä ole mitään, juttu alkaa vihdoin kulkemaan. Tunnen oloni loistavaksi, naputtelen tekstiä tasaiseen tahtiin. Pidän näppäimistön tuottamasta rapinasta. Ajatukseni kulkee, mielikuvitukseni paljastaa yhä enemmän yksityiskohtia ja melkein näen ne silmissäni. Tunne on kuin ajaisi uudella Ferrarilla hyväkuntoista moottoritietä, joka on keskellä idyllistä ja kesäistä maalaismaisemaa. Kannustan itseäni aina välillä, vaihdan isompaa vaihdetta ja lisään kaasua. Sivut täyttyvät toinen toisensa jälkeen pienistä mustista kirjaimista. Ne ryhmittyvät tottelevaisesti suorille riveille ja niitä on mukava katsoa. Pidän pienen tauon ja luen ääneen aikaansaannokseni. Sisäinen kriitikkoni kapsahtaa samantien hereille ja kertoo työni huonot puolet. Huomaan itsekin, että pidän siitä enää vain 50 % verran. Puolet työstä on ollut turhaa naputtelua. Mietin itsekseni positiivisella mielellä, että mikään ei ole turhaa, sehän on edistävää harjoitusta. Sanon pikaiset hyvästit muutamalle turhalle hahmolle ja jatkan eteenpäin.

Kirjoittamisessa käytän mielikuvitustani miten haluan. Voin päättää jonkun epämiellyttävän hahmon päivät, jos siltä tuntuu. Voin antaa hänen kitua elämän synkissä lonkeroissa tai voin tehdä hahmostani paremman ihmisen ja kaikkea siltä väliltä. Tämä valta on suorastaan juovuttavaa. Pidän nämä ongelmalliset hahmot vielä elossa, sillä haluan pureutua heidän maailmaansa paremmin. Haluan käsittää heidän motiivejaan ja ymmärtää heidän tekojaan.

Tarinaa alkaa kerääntyä ja sivuja kasaantua. Otteeni tekstiin syvenee ja lujenee kun pääsen puoleen väliin päämäärästäni. Tunnit ovat vilahtaneet huomaamattani. Ferrarini kulku alkaa hiljenemään ja yskähtelemään, on aika käydä tankkaamassa välillä. Laitan tankin täyteen eli käyn jääkaapilla ja haukkaan kiireesti jotain, vielä on pitkälti matkaa edessä. En vielä tarkkaan tiedä, minne olen menossa mutta tiedän, että menen kohti kaakkoa. Mitä kaikkea matkalla vielä tuleekaan vastaan? Sitä en vielä tiedä.

Maisemat tarkentuvat vähitellen mielessäni ja pystyn kuvaamaan miljöön paremmin. Hahmoni itsenäistyvät, muuttuvat elävimmiksi ja persoonallisimmiksi. Eräs heistä tunkeutuu yllättäen ajatuksiini kesken naputtelun, vaatien minua muuttamaan kohtalonsa. Vastustelen sitä voimakkaasti, sillä minun pitäisi kirjoittaa osa tekstistä uudestaan sen takia. Hän on kuitenkin niin vankkumaton kannassaan että joudun antamaan hänelle lopulta periksi. Hän osaa perustella vaatimuksensa aukottomasti. Kylmän rauhallisesti poistan osan tekstistä ja kirjoitan useat kohdat kokonaan uudestaan. Olen ärsyyntynyt. En pidä siitä, että hahmot alkavat komennella minua.

Sivuja on kertynyt jo keskivertokirjan verran. Mietin mitä aineistolle teen? Luen uudestaan ihan alusta alkaen ääneen. Totean melkein heti, että korjattavaa löytyy edelleen runsaasti. Rakennekin vaikuttaa vähän oudolta. Tutkin lukujen otsikot ja loogisen järjestyksen. Miksei sitä voi koskaan olla tyytyväinen tekstiinsä?

Kerään voimani ja ryhdyn viimeiseen taistoon. Poistan tylysti ideoita, jotka tuntuivat vielä hetki sitten tosi hyviltä. Katkon oksat, typistän mihinkään johtamattomat silmut ja tutkin uudelleen tekstiä. Se näyttää puhdistuksen jälkeen huomattavasti raikkaammalta ja paremmalta. Tallennan tekstin kansioon, jossa on jo ennestään samassa vaiheessa olevia tekstejä. Virutkoon vankilassaan toistaiseksi. Tekstini ottavat silloin tällöin minuun yhteyttä telepaattisesti. Pyytävät armoa ja pääsyä uudelleen muokattavaksi. Onpa joku teksti pyytänyt röyhkeästi pääsyä julkisuuteenkin. Ansaitsevatko ne uuden mahdollisuuden? En ole vielä päättänyt sitä.