Kirjoittamalla eheämmäksi – itsetuntemuksen äärellä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Lehtijutut

 

Lapsuuden päiväkirjoja.

Teksti ja kuva: Virve Vainiala

En ole kirjoittanut muistelmia enkä omaelämäkertaa. Omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen sain kuitenkin kosketuksen varhain päiväkirjan kirjoittamisen muodossa. Ensimmäisen päiväkirjani sain 12-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Siinä on punaiset kannet ja etukannessa kultainen ääriviivapiirros. Päiväkirjan valkoiset viivattomat sivut houkuttelivat vuodattamaan päivän saavutukset ja vastoinkäymiset iloineen ja suruineen. Tärkeintä oli kuitenkin pieni munalukko ja kaksi pikkiriikkistä avainta, joilla päiväkirjan sai lukittua pikkusisarusten uteliailta katseilta.

Yksityinen on yleistä, kun on kysymys inhimillisestä elämästä. Tämän huomasin joitakin vuosia sitten pitäessäni netissä henkilökohtaista blogia. Julkinen blogini toimi päiväkirjan korvikkeena ja aiheet valikoituivat omien mieltymysteni mukaan. Julkisuuteen kirjoittaessani jäsentelin ajatukseni tunnekuohuisesta ensireaktiosta luettavaan muotoon. Blogia kirjoittaessani en ollut yksin pohdintoineni, kuten päiväkirjaa kirjoittaessani. Parhaimmillaan kommenttilaatikossa käytiin vilkasta keskustelua. Kärkevä palaute taas opetti paksunahkaisuutta. Opin myös, että kaikkea ei tarvitse sietää, vaan voin poistaa pahimmat trollauskommentit omasta blogistani pahoittamasta mieltäni. Miten minä uskalsin, minulta kysytään toisinaan nyt, kun yksityistä blogiani ei ole enää. Käytin nimimerkkiä, kuten suurin osa tuntemistani bloggaajista siihen aikaan. Koskaan en kuitenkaan kirjoittanut mitään sellaista, mitä en olisi voinut sanoa julkisesti myös omalla nimelläni. Saatoin kirjoittaa sen minkä kirjoitin, kun muistin hyvät tavat ja muiden ihmisten kunnioittamisen.

Nykyään kirjoitan päiväkirjaa proosallisesti tietokoneella ja toisinaan suuren tunnekuohun vallassa, kuinkas muuten. Pahimmillaan – kriisin yllättäessä – päiväkirjamerkinnät ovat olleet asioiden ja tunnetilojen vatvomista ja parhaimmillaan – kriisin jälkeen – olen tehnyt oivalluksia itsestäni ja muista ihmisistä. Päiväkirjat ja blogi ovat auttaneet minua kasvattamaan ihmistuntemustani huimasti siitä, mikä se oli 12-vuotiaana.

 

Muistelmat vai omaelämäkerta?

 Vielä minun nuoruudessani oli tapana, että muistelmia kirjoittivat iäkkäät kansakunnan merkkihenkilöt, joille oli kertynyt elämänviisautta vaiheikkaan elämänsä vuoksi. He ovat halunneet kertoa elämäntarinansa jälkipolville. Viime syksynä muistelmansa ovat kuitenkin julkaisseet ainakin 34-vuotias muusikko Jare Tiihonen sekä 39-vuotias urheilija Kalle Palander, joka iltapäivälehtien otsikoissa markkinoi muistelmiaan naisseikkailuillaan.

En ole kirjoittanut muistelmiani, sillä kaunisteltu versio elämästäni olisi hyvin nopeasti kerrottu. En myöskään pidä itseäni merkittävänä tai kuuluisana henkilönä ollakseni tarpeeksi myyvä muistelmateoksen päähenkilö. Muistelmien sijaan omaelämäkerran kirjoittaminen houkuttaa. Omaelämäkerrallisten tekstien kirjoittamisen syy voi olla terapeuttinen (päiväkirjat, omakuvat, omaelämäkerrat) tai tiedon välittäminen (muistelmat). Päiväkirjoja pidetään ei-kertovana omaelämäkerrallisena kirjoittamisen muotona. Sen sijaan muistelmat ja omaelämäkerrat pyrkivät rakentumaan tarinoiksi erilaisten narratiivisten rakenteiden avulla.

Mitä sitten tarkoitetaan muistelmilla ja omaelämäkerralla? Muistelulla tarkoitetaan yleensä toisille ihmisille, esimerkiksi lapsille tai lapsenlapsille, kirjoitettua kuvausta kirjoittajan elämästä. Sen voi nähdä myös testamentin omaisena kulttuuriperinteen välittäjänä. Omaelämäkerta on tutkimusmatka omaan elämään, oman elämän oppikirja, ja se on kirjoitettu itselle. Seija Viitaniemi-Lahtisen (1995) mukaan muistelu on sosiaalinen tapahtuma. Muistelmat kirjoitetaan toisille ihmisille kuin testamentiksi ja ne sisältävät ulkoisia tapahtumia. Tavallisesti muistelmat julkaistaan ja niissä esitellään oma elämä kaunistelevasti usein kronologisessa järjestyksessä ja tapahtumat sijoitetaan historialliseen kontekstiin. Omaelämäkerta puolestaan on luonteeltaan yksityinen ja se saa jopa terapeuttisia muotoja sisältönsä vuoksi. Omaelämäkerran kirjoittaja tekee itsetutkiskelua ja kertoo omista sisäisistä kokemuksistaan toisinaan hyvinkin raadollisesti. Omaelämäkerrassa pohditaan usein itsensä muuttumista ja muuttamista. Omaelämäkerroissa tapahtumien painopiste onkin psykologisessa sisällössä eikä elämän vaiheita välttämättä kerrota kronologisessa järjestyksessä.

 

Omaelämäkerran avulla eheämmäksi

Omaelämäkertaa ei aina tarvitse julkaista. Omaelämäkerran voi kirjoittaa kuka vain ja missä vain – kotona, koulussa, sairaalassa, vankilassa, vanhusyksiköissä – ymmärtääkseen itseään ja elämäänsä. Kirjallisuusterapiaa sivuava omaelämäkerrallisen kirjoittamisen tavoitteena on toimia eheyttävänä kokemuksena. Kirjoittamalla omaelämäkerran ymmärrys omaa ja muiden elämää kohtaan lisääntyy.

FT Anna-Liisa Karjalainen (2012) toteaa omaelämäkerrallista kirjoittamista koskevassa väitöskirjassaan, että kirjoittaja kyselee, arvioi, vertailee ja käyttää erilaisia aikamuotoja teksteissään. Omaelämäkerran kirjoittaja pohtii kokemustensa lisäksi omia tunteitaan, ajatuksiaan, arvojaan, asenteitaan ja periaatteitaan. Rehellinen kirjoittaja löytää itselleen tärkeät asiat menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Vankiloiden karussa ympäristössä omaelämäkerran kirjoittaminen tarjoaa keinon tunteiden ilmaisemiseksi. Osa vankiloissa kirjoitetuista elämäkerroista jää vankiloiden sisäiseen käyttöön, mutta joitakin on myös julkaistu. Ranskalaisen Henri Carrièren Papillon (1969) on maailmankuulu mm. siksi, että muistelmien autenttisuutta on epäilty. Suomessa julkaistut rikollista elämää ja vankilassa oloa kuvailevat omaelämäkerrat, kuten Jani Mielosen Teurastajan poika (1996), eivät yleensä ole olleet arvostelumenestyksiä. Pamela Mandartin Vaarallinen elämä (2016) mainitaan kunnianpalautuksena talousrikoksesta vankilassa istuneelle taiteilijalle, joka on toiminut tuottajana, kirjailijana ja näyttelijänä.

Myös vanhusyksiköissä kirjoitetaan elämäkertoja. Näin vanhusten elämä saa merkitystä ja arvoa kirjallisen muistomerkin muodossa. Samalla kirjoittaminen toimii myös vanhuksia aktivoivana viriketoimintana. Elämäkerta voidaan koota kansioon, kollaasiksi seinälle tai tilateokseksi, jossa voi olla mukana myös esineitä, ääntä ja toimintaa.

Omasta elämästä kirjoitetaan muistinvaraisesti, sellaisina kuin kirjoittaja on tapahtumat kokenut. Muisti toimii kuitenkin tempoilevasti, ja jotkut asiat unohtuvat helpommin kuin toiset. Muistia virkistääkseen kirjoittaja voi hyödyntää omia päiväkirjojaan, valokuvia ja kirjeitä. Myös aikalaisten haastattelut, lehdet ja tietokirjat voivat virkistää muistia. Samoin musiikki, tuoksut, esineet, tv-ohjelmat, filmit, tapahtumat, paikat, rakennukset, henkilöt, vaatteet ja tarinat auttavat muistamaan menneitä tapahtumia.

 

Ohjaajan merkitys kirjoitusprosessissa

Muistan kuinka koululaisena jännitin opettajan palautetta kirjoitettuani jotakin henkilökohtaista. Toivoin opettajan hyväksyntää ja tavallisesti sainkin häneltä kannustavia huomautuksia. Äidinkielen opettajana toimiessani ymmärsin uudesta näkökulmasta, että oppilaan omaelämäkerralliset tekstit ovat luottamuslause opettajaa kohtaan. Kirjoitusten yhteydessä mietin, mitä teen, jotta en rikkoisi nuoren luottamusta. Pelkkä pilkkuihin takertuminen olisi ollut märkä rätti vasten kasvoja. Oppilaiden omaelämäkerrallisiin teksteihin onkin syytä suhtautua huomaavaisesti.

Omaelämäkerran voi kirjoittaa yksin, kuten minkä tahansa kirjan. Jos kirjoittajasta kuitenkin tuntuu siltä, ettei hänen taitonsa riitä, hän tarvitsee ohjaajan apua. Esimerkiksi kansalais- ja työväenopistot sekä avoimet korkeakoulut järjestävät erilaisia kirjoituspiirejä. Myös netin välityksellä saa monenlaista kirjoitusapua omaelämäkerran kirjoittamiseen. Kirjoittajakursseilta osallistuja saa ohjaajan palautteen lisäksi vertaispalautetta muilta kirjoittajilta. Kirjoittajakursseilla tarjotaan myös ns. terapeuttista kirjoittamista. Voimaannuttaviksi tarkoitetuilla kirjoituskursseilla voi kirjoittaa puhtaasti omaelämäkerrallisten tekstien lisäksi vaikkapa satuja ja tarinoita.

Kirjoittaja löytää tekstiensä avulla elämälleen merkitystä ja arvoa sekä mahdollisesti myös aktivoituu kriisin jälkeen. Ylen uutisten mukaan Satu Husua vaivasi itsetunto-ongelmat eikä hän uskaltanut toteuttaa omia haaveitaan. Tähän hän sai apua terapeuttisesta kirjoittamisesta. Myöhemmin hän innostui opiskelemaan luovaa kirjoittamista Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Liisa Laanti puolestaan joutui sairaalaan peukalovamman vuoksi. Laanti oppi hyväksymään vammansa kirjoittamisen avulla. Hän on kirjoittanut mm. satuja, joissa hänen peukalonsa seikkailee.

Hyvä ohjaaja ei anna valmiita vastauksia vaan hänen tehtävänään on ennen kaikkea kirjoittajan ohjaaminen oman viisautensa äärelle.

– Kaikki viisaus asuu meissä itsessämme. Meidän vaan pitää pysähtyä kuuntelemaan itseämme, kirjallisuusterapiaohjaaja Tarja Kerttula sanoo Ylen uutisten mukaan.

 

 

Luettavaa:

Ali-Sisto, Tiina: Elämäntarinoiden kirjoittamisen terapeuttisuus. Päiväkirjat ja aamusivut elämänkokemuksen aarreaittoina. Kirjallisuusterapian perusteet, opinnäytetyö. Helsingin yliopisto, 2012-2013. https://koppa.jyu.fi/avoimet/hum/kirjoittamisen-tutkimus/kirjoittamisterapia/elamantarinat/elamantarinoiden-terapeuttisuudesta

Golombek, Saara: Elämäkerta kansien väliin. Fingerprint, 30.10.2016. http://www.bod.fi/fingerprint/fi/yleinen/elamakerta-kansien-valiin/

Karjalainen, Anna LiisaElettyä ymmärtämässä. Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ja teksti reflektiona sosiaalialan ammattikorkeakouluopinnoissa. Väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto, 2012.

https://www.theseus.fi/handle/10024/54204 (tiivistelmä)

file:///E:/Downloads/A_35_ISBN_%209789524931748%20.pdf (väitöstutkimus PDF-tiedostona)

Kervinen, Kaija: Omaelämäkerran kirjoittaminen voimaannuttaa työtöntä. Ylen uutiset, 17.8.2012. http://yle.fi/uutiset/3-6254654

Kolsi, Eeva-Kaarina: Pamela Mandart kertoo vankeudesta:”Rangaistus oli kuin kuolema. Ilta-Sanomat, 13.2.2016. http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-2000001118412.html

Kosonen, Päivi: Moderni elämäkerta kertomuksena. Toim. Samuli Hägg, Markku Lehtimäki ja Liisa Steinby: Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen. Tietolipas 226. SKS, 2009.

Kurki, Leena; Kurki-Suutarinen, Matleena; Taruvuori, Karoliina: Muurien sisällä, sosiokulttuurinen innostaminen vankilassa. Tampere University Press, 2010. https://tampub.uta.fi/handle/10024/95455

Lehtonen, Veli-Pekka: Seurapiireistä vankilaan ja leipäjonoon – helsinkiläisen elokuvatuottajan karu omaelämäkerta ilmestyi. HS, 6.2.2012. http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1454651601136

Marjakangas, Terhi: Kirjoittamalla voi jopa rakastua itseensä – ”Sisäinen tarkastaja olkapäältä huis hittoon”. Ylen uutiset, 8.11.2016. http://yle.fi/uutiset/3-9277484

Mattila, Pekka. Näin kirjoitat kirjan. Asiantuntijan 7 vinkkiä. Hidasta elämää, 30.10.2016. http://hidastaelamaa.fi/2015/05/nain-kirjoitat-kirjan-asiantuntijan-7-vinkkia/

Montonen, Timo: Kirjoita elämäntarinasi. 30.10.2016

https://www.bod.fi/kirja/timo-montonen/kirjoita-elaemaentarinasi/9789523188907.html

Pertti Sillanpää: Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen. 30.10.2016 (http://www.oamk.fi/~pesillan/kirjoitus/toppage2.htm)

Valtonen, Susanna: Kirjoittamalla vapauttavaan diakoniaan? Kirjallisuusterapia diakoniatyössä. Opinnäytetyö. Diak, 2001. http://kirjastot.diak.fi/files/diak_lib/Jarvenpaa2001/ValtonenSusanna.pdf

Viitaniemi-Lahtinen, Seija: Muistelu- ja elämäkertakirjoittaminen vanhuuden voimana ja rikkautena. Toim. Juhani Ihanus: Vaieta vai sanoa, kirjallisuusterapia kasvutyössä. Saarijärivi. Kirjastopalvelu, 1995.