Kirjattomia kirjahyllyjä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kolumnit

Kuva: RAZ Zarate/Flickr

Kuva: RAZ Zarate/Flickr

Teksti: Rosa Aphalo

Lukeeko kukaan enää kirjoja?

Toukokuun alusta elokuun loppuun olin työltäni kotisiivooja. Pölyjä pyyhkiessä ja lattioita kuuratessa oli hyvä sivusilmällä vilkuilla, minkälaisissa kodeissa ihmiset asuvat. Minkälaisia kirjoja heillä on hyllyissään? Ei kestänyt montaa päivää havaita, että hyvin harvoilla ihmisillä on kirjoja laisinkaan. Kirjahyllyt saattavat peittää puolet olohuoneen seinäpinta-alasta, mutta kirjojen sijaan ne ovat täynnä lasimaljakoita, koriste-esineitä ja ylioppilaskuvia. Tarkkaan katsottuna kauimmaisessa nurkassa katon rajassa saattaa pilkottaa homeinen perheraamattu tai Topeliuksen Välskärin kertomukset.

Kukaan ei enää lue kirjoja, päättelin masentuneena pölyjä Aalto-maljakoista, DVD-levyistä ja Teneriffan matkamuistoista huiskutellessani. Kirjojen kuolemaa on ennustettu jo ainakin sadan vuoden ajan. Ensin keksittiin elokuva, sitten televisio, videokasetit ja tietokoneet. Jokaisen uuden keksinnön piti vuorollaan tehdä loppu kirjoista ja kirjallisuudesta. Nykyään ollaan huolissaan kirjojen myynnin jo pitkään jatkuneesta laskusta ja odotetaan kaikkien kustantajien, kirjailijoiden ja kirjakauppiaiden joutuvan mieron tielle. Koteja siivotessa oli helppo huomata, miksi.

Lukuisien eri keksintöjen on ennustettu tuhoavan kirjat. Nykyään mediaihmiset pitävät kauhuissaan konferensseja, joissa ennustetaan television kuolemaa, mutta kirjoja on yhä olemassa. Kirjoista puhutaan ja kirjoitetaan, niitä palkitaan ja mainostetaan – ja ilmeisesti niitä myös luetaan. Miten se oikein on mahdollista? On yksinkertaistavaa ajatella, että jos ihmisellä ei ole kirjoja hyllyssään, hän ei koskaan lue. Kaikki eivät halua tai voi ostaa kirjoja omikseen. Elokuussa siivosin asuntoa, jonka asukas keskusteli viereisessä huoneessa henkilökohtaisen avustajansa kanssa siitä, miten kirjoja on aivan turhaa omistaa. ”Pölyä ne vain keräävät”, avustaja sanoi ja kertoi vieneensä kaikki kirjansa kirpputorille ja lainaavansa lukemista kirjastosta.

Myös isoäitini on vuosia yrittänyt päästä eroon kirjoista. Joka kerran kun menen hänen luokseen, hän kehottaa ottamaan mukaan kirjan tai pari. ”Mie en oo koskaan ollu mikään lukuihminen”, hän sanoo. Kun kysyn, miksi hänellä sitten on niin paljon kirjoja, hän vastaa, ettei hänen nuoruudessaan ollut muutakaan tekemistä. ”Ei ollu vielä telkkareita”, hän selittää. Kun Mika Waltarit, Väinö Linnat ja Tuulen viemää -kirjat on viety, jäljellä on hyllymetreittäin tuntemattomia 30-luvun viihdekirjoja, joita antikvariaatitkaan eivät enää huoli.

Ennen kirjoja luettiin samasta syystä kun nykyään katsotaan televisiota. Uusien viihtymismuotojen kehittyessä on siis luonnollista, että lukeminen vähenee. Kukaan ei ehdi tehdä kaikkea. Onkin huvittavaa, että kirjoista puhuttaessa oletetaan aina, että ne ovat sivistynyttä ja kehittävää korkeakulttuuria. Kirja voi olla yhtä huono kuin tosi-tv ohjelma. Silti jostain syystä yhä halutaan pitää kiinni ajatuksesta, että kirjojen lukeminen on itsestään selvästi jotenkin parempi harrastus. Mutta voiko vitsikirjan lukemista verrata laadukkaan televisiosarjan seuraamiseen?

Tämäkin huolenaihe alkaa olla jo vanhanaikainen, sillä nykyään televisiosarjojen katselusta on tullut korkeakulttuuria. Aivan kuin ihmiset tahallaan odottaisivat, että jostain tulee epäsuosittua ennen kuin he alkavat arvostaa sitä. Samoin on käynyt kirjojenkin kanssa. Vaikka sitä nykyään on vaikea uskoa, ei ole montaa sataa vuotta siitä, kun lukemista pidettiin vähintäänkin epäilyttävänä touhuna. Pienenä ihmettelin, miksi lähes kaikissa L. M. Alcottin kirjoissa annetaan lukemisesta niin negatiivinen kuva. Itselleni opetettiin 2000-luvun koulussa, ettei lukemista parempaa harrastusta olekaan. Silti lukemissani kirjoissa kerrottiin pojista, jotka menettävät näkönsä, koska ovat lukeneet liikaa kirjoja sen sijaan, että olisivat reippailleet terveellisessä ulkoilmassa.

Viime vuosina on paljon viljelty John Watersin lainausta: “If you go home with somebody, and they don’t have books, don’t fuck ’em!” Lainausta on käytetty muun muassa perusteena sille, miksi e-kirjoja ei kannata lukea. Päättelyketju on järjettömyydessään hämmentävä.  Kirjoja voi lukea, vaikka ei omistaisi yhtäkään, mietin sateisena kesäpäivänä jonkun yöpöydällä lojuvan Kindlen ohi kulkiessani. Kaikki eivät välttämättä välitä kirjasta kosketeltavana esineenä. Vaikka e-kirjat eivät ole syrjäyttäneet tavallisia kirjoja yhtä nopeasti kuin odotettiin, ne ovat kuitenkin hitaasti yleistymässä. Niitä on luonnollisesti vastustettu yhtä suurella raivolla kuin muitakin uusia keksintöjä, vaikka juuri e-kirjojen luulisi tekevän kirjallisuudesta nykyaikaisempaa ja suositumpaa. Aika, jolloin lukeminen oli yleistä kansanhuvia, on todella lyhyt. Ensin kukaan ei osannut lukea. Sitten keksittiin elokuvat ja televisio, eikä enää tarvinnut lukea. Kaikki eivät pidä lukemisesta. Eivätkä tule koskaan pitämään. Kesän kuluessa huomasin, kuinka järjetöntä oli arvostella ihmisiä sen mukaan, oliko heidän kodeissaan kirjoja vai ei. Siivosin paikkoja, joissa ei ollut yhtään kirjaa, mutta kokonaisia huoneita täynnä kitaroita, pianoja ja viuluja. Ehkä niiden asukkaat pudistelisivat huolestuneina päitään minun kotonani, koska en omista yhtään musikaalista instrumenttia tai nuottia.

Syksyn tullen palasin takaisin kirjamaailmaan. Muutama vuosi sitten ahdistuin ensimmäisillä kirjamessuillani kaupallisuudesta ja joka puolella tungeksivista vihaisista ihmisistä. Tänä syksynä menin kirjamessuille kolmatta kertaa elämässäni ja huomasin katsovani kaikkea uusin silmin. Joka puolella oli hirvittävästi ihmisiä! Tungeksivia ja vihamielisiä, kiireisiä ja kuumeisia ihmisiä, joista jokaisella oli tavoitteena saada käsiinsä kirja tai kuulla keskustelua kirjallisuudesta. Kirjallisuutta opiskellessa tulee välillä helposti olo, ettei kukaan muu lue kirjoja kuin niiden kanssa ammatikseen työskentelevät ihmiset. Kirjamessut osoittavat, että se ei ole totta. On vanhoja pariskuntia ostamassa lapsenlapsille lukemista, keski-ikäisiä naisia pulleat kirjakassit käsissä heiluen, haaveellisia runotyttöjä, scifi-poikia, arvokkaan näköisiä herrasmiehiä, hihittäviä koululaisia. Myös kesään kotisiivoojana mahtui iloisia yllätyksiä. Yöpöydälle auki jätettyjä dekkareita. Työpöytiä, jotka peittyvät romaanipinojen alle. Vessan rullakärryissä odottavia sarjakuvakirjoja. Niinä päivinä kun jossain asunnossa sattui olemaan oikea kirjahylly, kuljin sen viertä tarpeettoman huolellisesti lattiaa hinkaten ja luin nyökytellen kirjojen selkämyksiä. Jos hyllyssä oli paljon itselleni tärkeitä kirjoja, tuntui kuin olisin ystävän kotona. He pitävät Toni Morrisonista ja Jhumpa Lahirista! Heidän täytyy olla mukavia ihmisiä, päättelin ja puhdistin pölyt kirjojen päältä erityisen hellästi.

Vaikka lukeminen on vähentynyt ja lukemisen tavat ovat muuttuneet, kirja elää. Erityisesti lasten lukemiseen näytetään panostavan, sillä niissäkin kodeissa, joissa ei ollut yhtäkään aikuisten kirjaa, oli lasten huoneessa paljon luettavaa. Alkujärkytyksen jälkeen kirjamaailma ei tunnu ollenkaan niin synkältä kuin olin luullut. Nykymaailmassa kirjoja lukevat ne, jotka todella ovat niistä kiinnostuneita. Tärkeintä on varmasti se, että lukemisesta voi nauttia.