Kirjailijat köyhyysrajalla

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Kohtaamisia kirjamessuilla

Teksti: Miika Hellevaara

Kulttuurinalan liikevaihto on jo suurempi kuin perusteollisuuden: ”Se tuottaa jo enemmän kuin metsätalous. Siitäkin huolimatta Suomessa on ehkä 10-20 kirjailijaa, joiden pelkästä kirjamyynnistä saadut tulot riittävät elämiseen”, kirjailija Joni Pyysalo toteaa Turun kirjamessujen paneelikeskustelussa.

Turun kirjamessut ovat vetäneet jälleen lähes ennätysmäärän kävijöitä: noin 22000 vierailijaa kolmen päivän aikana. Kirjallisuus näyttää elävän ja voivan hyvin, kirjoja menee kaupaksi, ihmiset ovat kiinnostuneita uutuusteoksista ja uusia kirjoja julkaistaan tasaiseen tahtiin. Mutta miten on kirjallisuuden laita kirjailijoiden näkökulmasta. Käyn kuuntelemassa perjantain viimeistä paneelikeskustelua, jossa kirjallisuuden alan ammattilaiset kertovat kirjailijan arjesta Suomessa.

Kotimainen kirjallisuus ei elä ilman tukea

Paneelin keskustelijat kirjailijat Joni Pyysalo, Saila Susiluoto, kirjailija sekä Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajaa Tuula-Liina Varis ja suomentaja Juhani Lindholm toteavat yhteen ääneen, että kirjallisuutta tuetaan Suomessa muihin pohjoismaihin nähden heikosti ja kirjailija tai kääntäjä elää usein köyhyysrajan alapuolella, vaikka apurahaa onnistuisi saamaankin.

Tämä on harmillista varsinkin, kun tiedetään, että kulttuuriala on ollut kasvussa aina 2010 lukuun asti. Kirjallisuus on muun taiteen ohella elintärkeä osa kotimaista kulttuuria. Sen avulla ymmärrämme ympäröivää todellisuutta, se ylläpitää kielialueemme elävyyttä ja toisinaan koettelee sen ilmaisuvoiman rajoja. Toimiessaan hyvin taide tekee ihmiset tietoisiksi omista ennakko-käsityksistään ja parhaimmillaan muuttaa kokemustamme maailmasta. Taide pysäyttää jokapäiväisen arkemme ja tuo ihmisen syvempien inhimillistä olemista kokonaisuudessaan koskevien kysymysten äärelle.

Kotimaisen kirjallisuuden tukeminen ei ole tärkeää ainoastaan taiteen sivistävän ja elämällemme mielekkyyttä tarjoavan luonteensa vuoksi, tai jotta voisimme taata myös taiteentekijöille korvauksen tehdystä työstään, vaan myös lukuisten muiden syiden takia. Kotimaisen kirjallisuuden tukemisesta hyötyy välillisesti suuri joukko muitakin aloja, esimerkiksi kirjastot, kirjakaupat, kustannusala, toimittajat, koulujen opetusmateriaalit ja niin edelleen. Kulttuurialan tukeminen on siis merkittävää myös liiketaloudellisista syistä.

Pyysalo tuo esiin taiteen tukemista koskevaan keskusteluun laajemman yhteiskunnallisen kontekstin, jotta asia saisi oikeanlaiset mittasuhteet: ”Esimerkiksi Ilmarisen toimitusjohtaja Harri Sailakselle maksettiin verorahoilla tappiollisesta liiketoiminnasta 1,5 miljoonan euron palkan lisäksi bonuksia 387 000 euroa ja on tulossa vielä lisäbonukset 268 680 euroa. Veronmaksajien rahoilla ylläpidetyn Sailaksen vuosipalkalla voitaisiin mullistaa koko valtion taiteilijatuki. Jo Sailaksen lisäbonuksilla maksettaisiin yli 200 vuosittaista taiteilijaeläkettä tai lähes sama määrä taiteilija-apurahoja, joista kaiken lisäksi suuri osa palaa takaisin valtiolle eläkemaksujen ja verotulojen muodossa.” Kyse on arvovalinnoista. Mihin haluamme, että valtion varallisuutta suunnataan?

Olemme pieni ja nuori kieli. Jos haluamme säilyttää kotimaisen kirjallisuuden, sitä on tuettava. Tuula-Liina Varis huomauttaa, ettei ole maata, jossa taide tulisi toimeen ilman tukea.

Pakkoyrittäjyys heikentää kirjailijoiden ja kääntäjien asemaa

Pyysalo ei usko, että keskimääräisesti tienaava kirjailija pääsee edes minieläkkeeseen eli noin 700 euroon kuukaudessa. Kirjailija on itsensä työllistäjän roolissa. Se tarkoittaa pakkoyrittäjyyttä, jäämistä sosiaaliturvan ja palkansaajan eläkejärjestelmän ulkopuolelle.

Apurahajärjestelmä koetaan kuitenkin panelistien joukossa tarpeelliseksi, joskin jälkeen jääneeksi. Sen avulla voidaan tuottaa laaja-alaisesti erilaista taidetta.

”Pelkästään kirjamyynnin perusteella on mahdotonta tietää, mitkä teokset ovat tulevia klassikkoja ja hyvin myyvä teos ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita laadullisesti hyvää”, Pyysalo toteaa. Apurahajärjestelmä korjaa vinoumaa. Panelistit kokevat kuitenkin apurahojen pienuuden ongelmaksi. Esimerkiksi kääntäjien, jotka tekevät erittäin tärkeää työtä tuodessaan suomalaisten saataville tärkeitä teoksia muilta kielialueilta, keskipalkka ilman veroja liikkuu noin tuhannessa eurossa kuukaudessa. Kun tästä vähentää verot ja vuokran, käteen ei välttämättä jää juurikaan mitään.

Kirjallisuutta tuetaan Suomessa vähemmän kuin muissa pohjoismaissa

Mitä sitten pitäisi tehdä? Panelistit pohtivat perustulon roolia. Kenties sen avulla luovan työn tekijän asema olisi turvatumpi. Perustulo auttaisi kulttuurialalla toimivia ja se tekisi taiteen ja innovaatioiden tuottamisesta helpompaa ja houkuttelevampaa.

Toinen panelistien suosima vaihtoehto olisi, että pitäisi vähintään nostaa valtiontuki kirjallisuudelle muiden pohjoismaiden tasolle. Kun katsomme miten paljon esimerkiksi ruotsalaisdekkareita myydään ulkomaille, kuinka niitä adaptoidaan elokuviksi ja televisiosarjoiksi, näemme että kyse myös on suuresta liiketoiminnasta, jonka perusta on rahoituksessa.

Suomessa kirjallisuuden rahoitus on viisikertaa pienempi, kuin Elopin palkkio kahden vuoden Nokian johtamisesta, kuten Lindholm huomauttaa. Kyse ei siis ole kansantalouden kokonaisuuteen nähden suurista summista, mutta kotimaisen taiteen olemassaolon ja oman kieli- ja kulttuurialueemme elinvoimaisuuden kannalta sitäkin tärkeämmistä investoinneista.

Miika Hellevaara