Kirjailijan asema yhteiskunnallisena vaikuttajana

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kohtaamisia kirjamessuilla

14352551_10154467359909827_779583833748024262_o

Teksti: Laura Setälä

 

Mikä on kirjailijan asema yhteiskunnallisessa keskustelussa? Miksi, miten ja millaiseen keskusteluun kirjailijat osallistuvat kirjojensa ulkopuolella? Näihin ja moniin muuhun kirjailijaa ja yhteiskunnallista keskustelua koskeviin kysymyksiin etsittiin kirjamessuilla vastausta Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Muusan järjestämässä seminaarissa.

Vieraina toimivat…

Iida Rauma (R), joka

on opiskellut luovaa kirjoittamista vuosina 2006 ja 2008

on kirjoittanut kaksi romaania, Katoamisten kirja ja Seksistä ja matematiikasta

pohtii teoksissaan yhteiskunnallisia kysymyksiä liittyen niin ihmisiin kuin ympäristöön

Daniil Kozlov (K), joka

kirjoittaa runoja taiteilijanimellä Susinukke Kosola

on julkaissut kaksi runoteosta, .tik ja Avaruuskissojen leikkikalu

pyörittää teoksissaan monipuolisesti erilaisia yhteiskunnallisia aiheita, kuten toiseutta

Kati Launis (L), joka

työskentelee kotimaisen kirjallisuuden tutkijana Turun yliopistossa

käsittelee tutkimuksissaan yhteiskunnallisia aiheita kuten yhteiskuntaluokkia ja sukupuolta

… Susinukke Kosolan maskotti Piri-kettu, joka

ei osaa puhua.

Haastattelijoina (H) toimivat kotimaisen kirjallisuuden opiskelijat Nora Palonen ja Juha Väisänen.

 

Seuraava esitys on luova taltiointi kyseisestä seminaarista, jossa on kuultavissa myös kirjoittajan oma ääni. Välttyäksemme turhalta alkupuheelta (jonka sisältö käy selväksi jo yllä), mennään suoraan asiaan.

 

Kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen

Haastateltavien yleinen mielipide tuntui olevan, että kirjoittaminen on aina jollain tavalla yhteiskunnallista. Toisaalta Iida Rauman mukaan on mahdotonta lähteä kirjoittamaan sillä asenteella, että ”nyt lähdetään muuttamaan maailmaa, ei kirjallisuus toimi niin”. Tämä lienee totta, sillä kirjallisuus on hidas reagoimaan yhteiskunnan tilanteisiin nopealla aikavälillä, kestäähän kirjan kirjoittaminen väkisin jonkin aikaa.

Tutkija Kati Launis uskoo, että kirjailijat lähtevät kirjoittamaan siltä pohjalta, mitkä asiat kiinnostavat. Tämä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että kirjailija pohtii yhteiskuntaa jollain tavoin koskettavia asioita. Osa kirjailijoista, kuten Arto Salminen, tekee sitä tietoisemmin, osa vähemmän tietoisesti.

Daniil Kozlov ja Rauma komppaavat. Kozlov lähti kirjoittamaan, sillä hän koki olevansa näkymätön poikkeuksellisine näkemyksineen, ja hän halusi kirjoittaa itsensä näkyväksi. Rauma taas kirjoitti ilmastonmuutoksesta, sillä hän toivoi voivansa tarjota vertaistukea jollekulle, joka pohtii samoja asioita kuin Rauma, ja saisi ehkä helpotusta omaan ahdistukseensa. Kumpikin kirjoittajista vaikutti siis omalla tavallaan poliittisesti.

‒ Mutta mielestäni romaanin kirjoittaminen ei ole keino suoraan vaikuttaa esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen vähenemiseen! Rauma toteaa.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei kuitenkaan aina ole helppoa.

H: Sivusittekin vähän jo aihetta, mutta millaisia tapoja kirjailijalla sitten on vaikuttaa yhteiskunnassa?

R: Aloitanko minä vai halusitko sanoa jotain?

K: Etkö uskalla?

R: Uskallan, mutta vastaus tulee ehkä olemaan pitkä ja polveileva, ajattelin tarjota tilaisuutta, mutta nyt kun kerran aloitin, niin jatkan.

 

Suurimmiksi epäoikeudenmukaisuuksiksi Rauma näkee ne asiat, joilla ei ole nimeä tai joille ei ole sanoja tai joihin emme pääse käsiksi. Rauma toivoo kirjallisuuden voivan venyttää tätä maailmaa ja antaa asioille nimiä tai uusia tapoja käsitellä niitä, ylipäätään nostaa asioita esille.

‒ Vaikka kai vieläkin jää paljon sellaista, mitä kirjailija ei osaa edes ajatella, Rauma huokaisee.

Kozlov tunnistaa ilmiön. Hän haluaa itsekin tarjota kielen kautta vaihtoehtoisen tavan hahmottaa maailmaa. Myös Launis uskoo tähän. Hän tutkii parhaillaan traumaattisia lapsuuskuvia, ja kirjat avaavat tähänkin aiheeseen uusia todellisuuksia ja vaihtoehtoja hahmottaa maailmaa. Launis uskoo kirjailijoiden tahtovan välittää ymmärtämisen välineitä niillekin, joita aihe ei henkilökohtaisesti kosketa.

‒ Niin, kirjat opettavat empaattisuutta, Launis pohtii. – Siksi olisi tärkeää saada nuoret lukemaan!

Rauma ei kuitenkaan ole samoilla linjoilla Launiksen kanssa: – Minä en näe mitään syytä, miksi kaikkien olisi pakko lukea. Muullakin tavalla voi oppia empaattisuutta, esimerkiksi kuvataiteen kautta.

 

Kirjailijako puhuu?

Launis harmittelee, että kirjailijoiden tuotoksia luetaan usein kirjoittajan sanomisina. Esimerkiksi Hannu Salaman Juhannustansseissa Salaman täysin fiktiivinen hahmo pilkkaa Jumalaa, ja Salama haastettiin tämän perusteella oikeuteen. Vaikka tuomio tuntuu naurettavalta, on siitä seurannut jotain hyvääkin. Oikeudenkäynnin myötä Suomen lakia muutettiin lievemmäksi koskien jumalanpilkkaa. Salaman lisäksi Minna Canth ajoi aikanaan kirjoillaan huomattavasti naisten etuja, eivätkä nämä esimerkit ole ainoita. Kirjallisuus muuttaa ympäristöään ja ihmisten mielipiteitä väkisin, ja maailma olisi varmasti hyvin erilainen ilman kirjailijoita.

‒ Joten kyllä kirjallisuus voi todella vaikuttaa, Launis kiittelee.

Kozlov on tyytyväinen, että luentatapa on muuttunut, ja romaaneja luetaan enemmän suljettuna fiktiivisenä ympäristönä, jolloin kirjailijaa ei suoraan samaisteta henkilöihin. Esseissä ja runoudessa ilmiö on kuitenkin havaittavissa. Niissä tekstille kuvitellaan yleensä olemassa oleva henkilö, useimmiten kirjailija. Rauma on samaa mieltä. Hänestä nuoria naisia samaistetaan helpommin omiin teksteihinsä kuin esimerkiksi keski-ikäisiä mieskirjailijoita.

‒ Ihmiset ajattelevat, että mitä syytä nuorella naisella olisi kirjoittaa mitään muuta kuin omiin havaintoihinsa ja elämäänsä perustuvia asioita! Rauma kummeksuu.

Kirjailijan oma ääni on kuultavissa vain häneltä suoraan kysyttäessä, esimerkiksi haastatteluissa. Launis toivoisi, että kirjailijat osallistuisivat enemmän yhteiskunnallisiin keskusteluihin omalla äänellään ja nimellään.
L: Vai miten te näette, jos kirjailijat pääsisivät keskustelemaan esimerkiksi Sipilän kanssa?

K: Voisin korkeintaan puhelimessa…

Kozlov kuitenkin ymmärtää tutkijan toiveen. Hänestä on moraalitonta, jos kirjailija (tai kuka tahansa muu) ei käytä kulttuurista valtaa, jos sitä saa. Käyttämättä jättämisen pitäisi olla tietoinen päätös.

‒ Vaikka itse ainakin kokisin ajatuksen vaikeaksi, Kozlov pohtii.

Rauma ei ole aivan samoilla linjoilla muiden kanssa. Vaikka Rauma itse mielellään keskusteleekin, jos kysytään, sillä se ei ole pois hänen kirjoittamisestaan, hän ei ymmärrä, miksi kirjailijalla olisi sen suurempi velvollisuus tai oikeus kertoa omia mielipiteitään. Rauma myös huomauttaa, että kirjailijat valitsevat yksinäisen työn osin tarkoituksella, sillä se sopii heille. Kaikki kirjailijat eivät suinkaan ole hanakoita esiintymään.

‒ Sitä kai ulkopuolisena toivoisi, että kirjailijan päätehtävä olisi kirjoittaa, mutta tahtoisin silti henkilökohtaisesti kuulla enemmän kirjailijoiden puheenvuoroja, Launis vastaa Raumalle. – Toisaalta myös tutkijan ääni jää välillä yhteiskunnallisissa keskusteluissa kuulumattomiin, toivoisin että se kuuluisi enemmän.

 

Vaikutushalu kumpuaa jostain syvältä

Kozlov sanoo, että vaikka ensimmäisen teoksen kohdalla kirjoittaminen syntyi halusta vaikuttaa ja kirjoittaa itsensä näkyväksi, nykyään se ei ole enää niin yksiselitteistä. Rauma sanoo, ettei ajattele asiaa niin yksiselitteisesti, vaan kirjoittaa itselleen tärkeistä aiheista.

‒ Se taas on itsekästä toivoa, että ne kiinnostaisivat muita niin että he kuuntelisivat. Toki kirjoittamisessa on vaikuttamisen halu, mutta eikö kaikilla ihmisillä ole sisällään vallanhalua? Ei se aina ole niin kaunista, jos sitä lähtisi ruotimaan, Rauma pohtii.

‒ Minulla kirjoittaminen lähtee halusta viihdyttää itseäni, haluan tutkia maailmaa. Ja kyllähän sitä sitten haluaa esitellä kirjoituksiaan, ensin että ”hei katso äiti, katso isä”, ja siitä sitten eteenpäin, Kozlov naureskelee.

Kirjailijan vaikuttaminen on vuosien aikana muuttanut muotoaan, ainakin haastateltavien mielestä. Launis nostaa esimerkiksi työväenkirjallisuuden, joka 100 vuotta sitten oli vielä suoraa politikointia, ”porvari on paha ja työväki hyvä”. Nykyajan työväenkirjailijat – eli pienen ja heikon puolella olevat – viestivät samaa, mutta hienovaraisemmin.

‒ Toivoisin kirjallisuuteen enemmän pudokkaiden ääntä, nykyään kuvataan lähinnä keskiluokkaista ahdistusta. Toki sekin on tärkeää, mutta pitäisi kirjoittaa monipuolisemmin, Launis huomauttaa.

 

Sukupuolen merkitys

H: Onko sitten kirjailijan sukupuolella väliä?

Hiljaisuus.

I: Olenko minä sitten täällä se, jolla on sukupuoli?

 

Kommentti on osuva, sillä miehen sukupuoleen kiinnitetään harvemmin huomiota. Naisen sukupuoli taas nostetaan herkemmin esille. Rauma kuitenkin uskoo, että kirjailija voi käyttää valtaa sukupuolesta riippumatta, mutta yhä yhteiskunnassa on vääristymiä ja miehet otetaan vakavammin kuin naiset. Toisille vaikuttaminen on helpompaa sukupuolesta riippumatta kuin toisille.

‒ Ei-normatiivinen sukupuoli ei varmaan ainakaan lisää uskottavuutta, sellaisen henkilön ajatellaan helposti olevan epäpätevä puhumaan muista kuin sukupuoleen liittyvistä asioista, Rauma jatkaa pohdintojaan.

Launis osaa nostaa historiasta esimerkkejä kirjailijan sukupuolen merkityksestä. Esimerkiksi Tuntematonta sotilasta olisi tuskin voinut kirjoittaa nainen, ja toisaalta oli tärkeää, että Canth naisena puhui naisen asemasta. Suomessa kesti kauan, ennen kuin nainen sai oikeuden kirjoittaa, ja silloinkin oli rajattu tarkasti, että nainen saattoi kirjoittaa vain ”kotoisasta onnesta”. Lisäksi naisen piti aina kirjassa joko päätyä avioliittoon tai kuolla.

‒ Luojan kiitos ajat ovat muuttuneet ja minäkin voin kirjoittaa muusta kuin kotoisasta onnesta! Rauma huudahtaa.

Kozlov on samaa mieltä Launiksen kanssa, että sukupuolella on jonkin verran väliä, ainakin ennen oli. Naiskirjallisuus nähdään usein omakohtaisena. Helposti tunnutaan ajattelevan, miksi naiset kirjoittaisivat mistään muusta kuin omista kokemuksistaan. Lisäksi esimerkiksi huumori nähdään enemmän miesten tyylinä kuin naisten, jos nainen kirjoittaa huumoria niin ihmiset joutuvat hämilleen. Esimerkiksi Nuoren opettajan varaventtiilin kirjoitti nainen miehen nimimerkillä, ja kun asia tuli ilmi, ihmiset eivät tahtoneet uskoa asiaa!

Raumalla on konkreettinen esimerkki sukupuolen merkityksestä ja siitä, miten tiettyjä puhetapoja pidetään tietyn sukupuolen omina.

I: Itse kirjoitin teoksessani aika suoraan niin kuin puhuisinkin, nussimisesta ja panemisesta, ja kustantajani palautta korjatun version, jossa hän oli muuttanut kaikki nuo sanat rakasteluksi. Jäin vain miettimään, että tuskin noita olisi keski-ikäisen miehen käsikirjoituksesta korjattu.

K: Huhhuh.

 

Luonnosta ja ilmastonmuutoksesta kirjoittamista pidetään taas enemmän naisten aiheina. Rauman mielestä naisilla on enemmän esimerkiksi eläinaiheita. Kozlovkin huomauttaa, että ekokriittinen ja posthumanistinen kirjoittaminen ovat nyt nousussa, ja naiset ehkä kirjoittavat aiheesta enemmän. – Linkolalaista miehistä mörinää löytyy paljon vähemmän, Kozlov sanoo.

Vaikka ajatellaan, että naiset kirjoittavat omasta kokemuspohjastaan käsin ja miehet voivat luovemmin tarttua aiheeseen kuin aiheeseen, Rauma näkee, että vääristymät ovat tulkinnan puolella. Hän uskoo, että kirjailija voi sukupuolestaan riippumatta kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta.

 

Kuka rajaa kirjailijoiden aiheita?

Keskustelu siirtyy apurahoihin. Rauman mukaan apurahat toki vaikuttavat siihen, ketkä kirjoittavat ja mistä aiheista, mutta hän ei usko salaliittoon, jossa boikotoitaisiin tiettyjä aiheita. Tiettyjä kirjallisuuden tyylejä toki suositaan, ”mutta se on kokonaan toinen asia”.

Suomessa tilanne on kuitenkin hyvä verrattuna muuhun maailmaan. Siellä kirjallisuus on lähinnä rikkaiden puuhastelua tai täysin viihteellistä. Täällä apurahoja jaetaan tasaisesti, ja kirjailijat voivat tulla monesta eri yhteiskuntaluokasta. Se, että ryhtyy kirjailijaksi, ei tarkoita sitä, että alistuu täydelliselle köyhyydelle.

‒ Eivät apurahat rajoita aihevalintaa, aika vapaasti saa kirjoittaa, Kozlovkin toteaa.

‒ Sitä paitsi työsuunnitelmat apurahaa haettaessa saavat olla aika vapaita nykyään, eikä se, ettei noudata suunnitelmaa tarkoita, etteikö jatkossa voisi saada apurahaa. Ainakin toivon niin, Rauma jatkaa.

Launis toteaa, että tutkijoilla käy toisinaan niin, että jokin tietty aihe saa helpommin apurahaa.

‒ Sitten kaikki yrittävät tutkia sitä, mikä ei tietenkään johda mihinkään hyvään.

Rauma toteaa, että varmasti joitain muotiaiheita rahoitetaan mielellään, muttei osaa sanoa, mitkä aiheet olisivat tällä hetkelle erityisen muodikkaista. Paitsi sota, se kiinnostaa suomalaisia aina. Ja ajankohtaiset aiheet, mikä toisaalta on kummallista, kävihän jo aiemmin ilmi, että kirjallisuus on hidasta ja reagoi aina vähän jälkijunassa, esimerkiksi maahanmuutosta on alettu vasta nyt kirjoittaa.

‒ Valitettavasti apurahalautakunnassakin istuvat ihmiset. He valitsevat sitä, mikä kiinnostaa heitä, Kozlov huomauttaa.

Keskustelussa nousee huoli siitä, että suomalainen kustannustoimituskunta on hyvin homogeenista. Kustannusala on pieni kenttä, jossa on pienet piirit. Eikä rajoittaminen jää vain kustantajiin. Rauma on huolissaan kustantajien jälkeen tulevista kriitikoista, jotka ovat vielä pienempi ja homogeenisempi joukko, jolla on aika yhtenäinen käsitys siitä, mikä on ”hyvää” kirjallisuutta.

R: Kyllähän se [kustantajien mielipide] vaikuttaa siihen, kuinka helppo on saada kirja julkaistua ja sille järkevä vastaanotto.

K: Taidemaku on sosiaalinen, toisin kuin esimerkiksi ruokamaku. Mitä enemmän tarjontaa on, sitä enemmän maku voi laajeta. Ei ole olemassa yhtä hyvää kirjallisuuden makua…

R: … jonka Helsingin Sanomat tietäisi!

 

Rauma kritisoi myös kirjakauppojen toimintaa.

‒ Sitten on yksi iso kirjakauppa, joka keskittyy enemmän skräppäämiseen ja suklaanmyyntiin kuin kirjallisuuteen! Hankalia kirjoja, sellaisia jotka vaativat aikaa ja vaivaa vastaanottaa, syrjitään, Rauma paheksuu.

Kozlov mielestä taas tietyiltä ihmisiltä odotetaan tietynlaista tekstiä. Myös Launis on huolissaan. Hänestä kirjailijoiden ja taiteilijoiden – ja miksei tutkijoidenkin – asema on heikko. Poliitikot tuntuvat näkevän, että joko yksi kirja ja maalaus riittäisi, tai sitten että kyse on vain rahasta.

‒ Hyvä juttu tässä on se, että nykyään kustantamoita on helppo perustaa! Kozlov iloitsee. Kozlov onkin perustanut ystäviensä kanssa Kolera-kustantamon. Miten Kolera sitten valitsee kustantamansa kirjat?

‒ No mehän tehdään se ainoalla oikealla tavalla, eli printataan kaikki ehdotukset ja sitten heitellään niiden päälle renkaita… Ei vaiskaan, pyrimme julkaisemaan niitä, mitkä ovat ajankohtaisia.

Kozlovin mukaan Koleran muutama kustannustoimittaja lukee tekstejä läpi. Joukolla on samanlaisia mielipiteitä, joten on helppo valita mitä kustannetaan.

‒ Taidan olla itse vaikuttamassa siihen, mikä ajatellaan hyväksi kirjallisuudeksi, ja mikä ei! Kozlov toteaa. – Ja huomaan, että jos teoksessa on paljon yhdyssanavirheitä tai pilkutus on ihan surkeaa, niin se vaikuttaa heti siihen, onko kirja hyvä vai ei, riippumatta sisällöstä. Eikä se tietenkään niin saisi olla.

 

Tabuja – onko heitä?

Raumalla on vahva mielipide aiheeseen. Hänestä kaikesta on oikeus kirjoittaa: oikeus kirjoittaa muiden äänellä, oikeus taantua ja kirjoittaa fasistisesti.

‒ Se, että onko se hyvää kirjallisuutta, on sitten ihan toinen asia. Mutta jos edes puhutaan siitä, että jostain ei ole oikeutta kirjoittaa, niin ollaan kyllä syvässä suossa, Rauma sanoo painokkaasti.

Yhteinen mielipide tuntuu olevan, ettei tabuaiheita ole.

‒ Mikään ei ole turvassa kirjallisuudelta! Kozlov huomauttaa, ja jatkaa pohdintaansa. – On tabuja, miten käsitellä joitain aiheita, mikä on ehkä ihan hyvä, Kozlov huomauttaa.

Haastateltavat ovat kuitenkin samaa mieltä siitä, että on vaikea lähteä kirjoittamaan jonkun vähemmistön tai toisesta kulttuurista tulevan silmin, jos ei tiedä heistä. Kaunokirjallisuuden ansio on kuitenkin juuri siinä, että kirjailija voi käyttää mielikuvitustaan. Kirjailijan ei välttämättä tarvitse tulla tietystä ryhmästä kirjoittaakseen siitä.

‒ Tai kyllähän esimerkiksi lesbo tietää, millaista on olla lesbo, muttei hän voi tietää, miltä jostain toisesta lesbosta tuntuu olla lesbo, Rauma huomauttaa.

Kozlovista on harmilista, etteivät kaikki ryhmät saa tilaa omalle äänelleen.

‒ Ja siihen vaikuttaa kyllä romaaneissa myös se, millaista kieltä siihen hyväksytään, vaikka onneksi tämäkin on alkanut nyt muuttua, Kozlov toteaa.

Launis huomauttaa, että suomalaiset lukijat ovat haastava yleisö. He voivat saada kiistain aikaiseksi siitä, onko joku voipytty kuvattu oikein. Siksikin on vaikea kuvata aiheita, joista ei tarkalleen itse tiedä.

Kirjailijavieraat ovat yhtä mieltä siitä, että vaikka mistä tahansa saa kirjoittaa, kaikesta ei ehkä voi.

‒ En menisi kirjoittamaan sellaista hahmoa, jota en voi ymmärtää. Ja asioiden ymmärtäminen ja jakaminen on ihan eri asia, Rauma sanoo. Hänen mukaansa jokaisen oman minän alla on paljon erilaisia ristiriitaisia hahmoja ja niistä saa ammennettua ymmärrystä moneen. Kuitenkin jos hahmoa ei ymmärrä, riskinä on, että siihen sulloo vain omia ennakkoluulojaan. Rauma jatkaa pohdintaansa: – Sellaisestakaan ei voi kirjoittaa, mikä on yhdentekevää. Ei silloin voi vaatia, että muitakaan kiinnostaisi.

Kozlov on samaa mieltä: – Hahmoa on pakko ymmärtää, jos haluaa kirjoittaa. Pitää ymmärtää arvopohjat ja loogiset ajatteluketjut.

Launiskin kyseenalaistaa, voiko kirjailija ylipäätään kirjoittaa sellaisesta, mistä ei ole kokemuspohjaa. Kirjailija ottaa väkisin aineksia teokseensa omasta elämästään.

‒ Tutkijana työskennellessä huomaa, kuinka omat ja muiden tutkimusaiheet alkavat kietoutua kunkin omaan elämään, Launis sanoo.

 

Maassa maan tavalla

Haastattelun lopuksi pohditaan vielä sitä, onko erilaista toimia kirjailijana Suomessa kuin muualla maailmassa, ja miten keskieurooppalainen sanavapaus vaikuttaa kirjailijan työhön.

K: Sananvapauden puute kyllä auttaisi käymään kirjallista sotaa. Nyt kun kaikki on sallittu, niin tuntuu, ettei ketään kiinnosta, kun valtiokaan ei hetkahda mistään. Ja ihmiset vain kiittelevät, kun toinen kirjoittaa niin kauniisti. Kyllä oikeudenkäynti on jokaiselle kirjailijalle siunaus.

R: Kyllähän häly nostaa kirjan myyntiä, mutta on eri asia joutua vankilaan tai tulla teloitetuksi kirjoittamisensa tähden. Suomessa on kuitenkin turvallista kirjoittaa mitä vain. Täällä on lyhyt kirjallinen historia, ja kirjallisuus on yhä vieläkin vahvasti sidottuna nationalismiin ja kansalliseen identiteettiin.

L: Me ollaan niin nuori kansakunta. Uskonnostakaan kirjoittamalla ei voi oikein sävähdyttää, tai ehkä vaikka lestadiolaisuudesta kirjoittamalla voisi.

K: Silti skandaalin ei pitäisi olla itseisarvo kirjallisuudelle.

R: Ja yhä, on toinen asia aiheuttaa skandaali tai pelätä henkensä puolesta.

K: Totta kai on eri asia joutua oikeuden eteen tai tulla tapetuksi. Mutta kyllä marttyyriuskin voi palvella, moni kirjailija haluaisi olla marttyyri.

R: Riippuu kai kuinka pitkän kirjailijanuran on tehnyt, että mitä jättää jälkeensä sen marttyyrikuoleman jälkeen!

 

Niinpä, hyvä lukijat. Suomalaisella kirjailijalla tuntuu olevan hyvät mahdollisuudet vaikuttaa kirjallisuuden kautta, vaikkeivat he voikaan kuolla aiheen puolesta.