Kiero kärpänen

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Blogijutut

Kuva: David Saddler/Flickr

Kuva: David Saddler/Flickr

Teksti: Johanna Ainasoja

 

Olin jo melkein aikeissa aloittaa tämän tekstin seuraavalla pyynnöllä: sulje silmäsi ja kuvittele että… Mutta jos minä nyt pyydän sinua sulkemaan silmäsi, niin kuinka ihmeessä voit tietää mitä minä haluan sinun kuvittelevan ja mitä ohjeita seuraa jatkossa, kun et kerta pysty lukemaan tekstiä?

Siispä aloitetaan alusta: pidä silmäsi auki ja kuvittele sielusi silmin, kuinka olet huoneessa, jossa surraa pieni ja pahansisuinen kärpänen. Sellainen kärpänen jonka siipien pörinän kyllä kuulee, mutta jos menetät siihen katsekontaktin, kestää kauan ennen kuin jälleen tavoitat mistä pahuksen ikkunapokan nurkasta valtava mekastus taas kuuluu. Sellainen kärpänen jota yrität ensin pyydystää nätisti johonkin lasiin, jotta voit vapauttaa sen takaisin ulkoilmaan. Sitten turhautuneena epäonniseen pyyntiretkeen yrität olla kuin sitä ei olisikaan, sulkea pörinät ja surinat mielestäsi. Saatat jopa lähteä pois huoneesta puuhaamaan jotakin aivan muuta, sillä onhan maailmassa paljon tähdellisempiäkin asioita, kuin kärpäsen kyörääminen. Jonkin ajan kuluttua tulet takaisin huoneeseen toivoen että yksinäisyyteen kyllästynyt siivekäs on ottanut hatkat ja lähtenyt etsimään muita kiusattavia, vaan ei. Siellähän se sinua vartoo, levänneenä ja pörinävoimaa puhkuen. Lopulta raivostuneena seiniä ravisuttavasta remakasta, vaanit otusta rullatuin sanomalehdin, suihkepulloin, kirouksin, mielipuolinen kiilto silmissä ja valmiina nuijimaan sen hengiltä keinolla millä hyvänsä.

Oletko nyt sielusi silmin kuvitellut moisen tapahtuman? Onko veresi kuohahtanut ja epätoivon hikikarpalot nousseet otsallesi, sillä tiedät tasan tarkkaan mistä puhun? Kuuletko korvissasi surinan, joka kiusaa sinua kun yrität keskittyä esimerkiksi tenttikirjan lukemiseen? Tai yöllä kun yrität nukkua. Näetkö ylhäällä katonrajassa, jonne et epätoivoisista huitomisista, hyppimisistä, tuolille kapuamisista huolimatta yllä, sen pienen mustan pisteen joka naureskellen hieroo jalkojaan yhteen ja pörisyttelee siipiään? No sitten tiedät mitä koen kun yritän saada jotakin tekstiä kirjoitetuksi. Ei ole oikeastaan väliä millaisesta tekstistä on kyse, lyriikasta, proosasta, draamasta tai lastensaduista, asiatekstistä puhumattakaan, sama kärpäspainajainen on alati toistuvana kuviona mukana.

Puetaanpa luotu mielikuva sen todellisiin vaatteisiin. Kärpänen on tekstin idea tai ajatus. Päähäni pälkähtää ajatus mistä haluaisin kirjoittaa, mutta saadakseni tekstiä paperille asti, minun pitäisi tavoittaa tuo ajatus, tarkastella sitä kaikista erilaisista näkökulmista, kääntää ympäri, tarkastella uudelta kantilta, leikellä auki nähdäkseni mitä se on syönyt, kursia jälleen kasaan ja katsoa mitä tuo kaiken kattava tarkastelu ajatukselle teki. Tulee kuitenkin muistaa olla varovainen, sillä liian huolellinen kärpäsen tutkailu saattaa johtaa siihen että jäljellä on vain riekaleita, joista ei enää parhaalla tahdollakaan saa koottua hengittävää, lentoon lähtevää tekstiä.

Kärpäsen pyydystäjä olen tietenkin minä, se lienee sanomattakin selvää. Välineet joilla yritän pyydystää vaihtelevat muistikirjan sivuista, liimalappuihin, epätoivoisiin mieleen painamisen tekniikoihin, yksin ääneen puhumiseen lenkillä, koiralle puhumiseen ja pyyntöön että koira muistaa, lehden kulmista irti repäistyihin paperinpalasiin, puhelimen muistikirjaan ja läppäriin. Kaikesta mainitusta välineistöstä huolimatta tunnen lähestulkoon aina olevani täysin aseeton. Huidon ympäriinsä osumatta kohteeseen. Kadotan paperinpalan, muistikirjan sivut täyttyvät katkonaisista ajatuspätkistä, joissa asiaan palatessani ei ole päätä eikä häntää. Koira ei muista mitä puhuin tai sitten ideani oli niin huono, ettei koira häpeissään viitsi kertoa. Oma muistikaan ei ole entisensä ja lenkillä yksin ääneen höpöttäminen herättää huolestuneita katseita. Läppäri kieltäytyy yhteistyöstä ja vilkuttaa vain virnuillen kursoria tyhjällä paperilla. Yskien, kakoen ja silmät vettä vuotaen seison keskellä myrkkysuihkepilveä, kärpäsen surratessa jossakin toisella puolella huonetta.

Paineet ovat suuret, sillä tarve kirjoittaa jäytää mieltä ja aikataulukin painaa päälle. Haluaisin istua alas ja uppoutua siihen tasaiseen nakutukseen, joka läppärin kirjainpainikkeita painettaessa syntyy. Haluaisin kadottaa ajantajun ja havahtua hereille kirjoitusflowsta siinä vaiheessa, kun näytöllä näkyy hyvin rakennettu demokraattinen kärpästen yhdyskunta. Toivoisin voivani taputtaa itseäni olalle ja tuntea luoneeni jotakin jos ei nyt merkittävää, niin ainakin merkityksellistä. Olevani todellinen kärpästen herra. Toivoisin voivani sanoa itselleni ansainneeni opinto-oikeuteni luovaan kirjoittamiseen. Että olen ihan kelpo kirjoittaja, jonka teksti saattaa parhaassa tapauksessa antaa jollekin lukijalleen päivän parhaimman lukukokemuksen, iloa, lohtua, tunteen siitä ettei ole yksin tai liian outo. Kaikkia niitä tunteita, joita itse haluaisin toisten tekstejä lukiessani kokea.

Palautuspäivä häälyy pään yläpuolella ja kääntää koko asian nurinkurisesti. Yhtäkkiä minä olenkin tuo jahdattava kärpänen, joka hätääntyneenä surraa ympäriinsä etsien epätoivoisesti ulospääsyä ennen kuin dead line litistää liiskaksi. Tunnen oloni pieneksi ja uhatuksi. Yritän piiloutua ikkunalaudalla nököttävään kasviin, joka paljastuukin nälkäiseksi lihansyöjäkasviksi. Yritän sulautua osaksi kattolistaa, mutta siellä asustaa verkkojaan punova hämähäkki. Koitan muistaa mitä reittiä pitkin pääsin sisään – täytyyhän samaa reittiä päästä ulos – mutta ikkuna on suljettu ja kärpäspaperia ripustettu pokiin. Näen kuinka pöydälle asetetaan teevadillinen hunajaa ja sen päälle ripotellaan kärpäsmyrkkyä. Tiedän vadin olevan vaarallinen, mutta kärpäsenvaistoni on mitä on ja vadin vaativa voima vetää puoleensa. Surahdan lentoon tietämättä löydänkö tieni vapauteen ja jos en, kuinka minun sitten käy? Joudunko ulos yliopistosta? Laittaako Kela raha-hanat kiinni, niin etten voi ostaa koiralle nappulaa ja koira kuolee nälkään?

Loppujen lopuksi ei ole väliä kummasta kärpäsestä on puhe, idea-kärpäsestä tai minusta, kieroja olemme kumpikin. Ensiksi mainittu ilkeältä luonnoltansa, minä palautuspäivien ja paineiden pieksemiltä olemukseltani. Miksi sitten kirjoitan, jos koko prosessi aiheuttaa moista mielipahaa ja vie kohtuuttomasti voimia? Siksi koska kärpästen surinaa ei voi lopettaa. Kun yhden saa kiikkiin, ilmestyy jostakin aina toinen samanmoinen surisija.