Keskellä voikukkamerta on onkalo, jossa asuu supikoira Roi

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Teksti: Anne Immonen

Naistenhaku. Vakuutin päässäni, että minä olen kokonainen, edelleen. Siinä se naisten valo nyt paistaa, ja muut ikäimmeiset ovat jo kadonneet ympäriltäni. Sinut minä toki panin merkille heti. Katsokaas, minua pelotti ihan kamalasti sinun huomaavan, etten ole mukavasti lainamekossani.

Enhän minä sitten uskaltanut hakea tanssimaan. Vaikka oli naistenhaku. Minä katsoin sinua kainosti silmiin, ja sinä tuijotit takaisin. Mutta kun se homma ei ilmeisesti toimi enää niin. Menit tanssiin jonkun muun kanssa, ja myöhemmin veit neitin saatille. Ehkäpä yömyssylle.

Viikkasin merensinisen mekkoni tuolilleni, jonka selkänojalla roikkui äitivainaan vanha kivääri. Seisoin peilini edessä aluspöksyissäni. Kolmenkympin kriisi ja vaihdevuodet olivat helppoa tähän kaikkeen verrattuna. Mutta tyhmäähän se on mennä tansseihin, jos ei tanssi. Kurkistin pikkareihini: ”Huhuu. Onko siellä enää ketään?” Heiluttelin varpaitani, sitten roikkuvia polviani, pitelin rintojani ylhäällä ja napani kirjoitti ilmaan. Eihän se ollut mistään kotoisin.

Yhtenä lauantaina neitiä ei näkynyt missään. Tuli naistenhaku, ja minä uskalsin. Katsoit minua viisaasti kurttuisten silmäluomiesi alta, ja kieltäydyit kohteliaasti. ”Hei odota”, huusit kääntyneelle selälleni: ”Ehkä voisin näyttää sinulle jotakin.”

Ja sinä näytit voikukkapellon, joka levisi tanssilavan takana pitkälle. Purskahdin itkuun, koska en ollut koskaan nähnyt voikukkapeltoa. En tiedä, mikä minuun meni, mutta ampaisin juoksuun pellon poikki.

Katosin voikukkien sekaan, ja sinä huhuilit minua. Minä en ehtinyt vastata, koska olin löytänyt supikoiran kolon.

En ole koskaan nähnyt, että joku muu innostuisi supikoiran kolosta yhtä paljon kuin minä. Kyhjötit pylly pystyssä kolon kulmalla ja kurkit sisään. Työnsit kätesi sinne, ja minä kavahdin, kun se puri sinua. Sanoit, että perkule se oli sen arvoista, niin tottavie kuin kaverin nimi on supikoira Roi. Minua nauratti. Se oli niin huono vitsi.

Nostit minut ylös, olit täydellinen herrasmies, ja annoit minulle yhden tanssin. Sinä tanssitit minua niin kovasti, että pääni meni pyörälle. Kuun valossa kukat yrittivät väistää samaan suuntaan kuin meidän vartalomme. Pidän tyylistäsi tanssia. Emme kumpikaan vieneet. Me tanssimme lujaa, ja minä olin ahnas, mutta varoimme vahingoittamasta voikukkia. Melkein onnistuimmekin.

Minun silmäni suutelevat kaulaasi, sanoit. Liikkeemme kuin rakastelua, sanoit. Käteni selälläsi on yhtä hyvä kuin jalkojesi välissä, sanoit. Pötyä, sanoin minä. Ja niin me tanssimme mullassa ja heinikossa, emmekä edes huomanneet, että voikukat jupisivat allamme.

Viikkasin merensinisen mekkoni tuolilleni. Pikkuhousuni olivat kadonneet. Mekkoni oli tahriintunut. Voikukka ei irtoa helposti, ei edes sappisaippualla. Huomenna ei ole lauantaitansseja. Harmi, kun lauantaitanssit ovat vain lauantaisin. Toisaalta hyvä niin. Enhän minä muuten ehtisi pestä mekkoani voikukkatahroista.

***

”Rouva voi istua odottamaan tänne maijan taakse sillä välin, kun minä soitan muutaman puhelun”, vanhempi poliisi katosi autoon.

Olin aamulla laittanut hiukseni pinneillä ylös, jättänyt tarkoituksella alushousut kotiin mekkoni alta ja polkaissut pyörälläni lauantaitansseille. Puristin jalkani tiukasti yhteen, ja tunsin myös häpeän pakkautuvan otsaani. Takaraivossani sykki naistenhaun kyltti. Siirtelin mekkoni helmoja roikkuvien polvieni yli, ja tuijotin tyhjyyteen. Sinä vilahdit silmäkulmassani neitisi kanssa.

”Mitähän rouva ajatteli saavuttavansa tällaisella tempauksella?” kysyi nuorempi poliisi, joka nojasi pakuun ja jutteli ohitseni. Änkytin vastaukseksi jotain epämääräistä tyyliin ”enhän minä” tai ”minähän vain tanssin”.

Poliisi siirsi kätensä puuskaan. ”Aivan. Sekä rouvan Turku että Naantali näkyivät perheen pienimmille. Sellaiset tanssit tulisi kuulkaas järjestää ihan vain siellä kotioloissa.”

Röökaava nuorimies istui penkillä pakun vieressä. Se puhalteli renkaita ja vilkuili minua.

Hautasin kasvot käsiini. Tuntui kuin kädet kasvoihini. Kuinka saatoin unohtaa, että ne pöksyt. Minä vain päätin hakea, koska oli naistenhaku. Ja koska on tyhmää olla tanssimatta lauantaitansseilla. Ja koska sinä ja neiti. Helkutti. Minä vain pouhakkana hain herroja tanssiin, tanhusin helmat korvissa ja nautin huomiosta. Sinäkin tuijotit minua koko ajan. Hetken kaikki halusivat minua. Kunnes valkeni.

Vanhempi poliisi palasi luoksemme ja lupasi laskea minut pelkällä varoittavalla saarnalla. Olin aikalailla valmis lataamaan äitivainaani kiväärin.

Katselin epätoivoisena pyöräni etukumia, joka oli ihan lötterö. Huokaisin. Ainakin kahdesti. Lähimmälle pysäkille on useampi kilometri. Tämäkin vielä.

”Tiäksää, tommoset kumit on meleko noppeesti korjattu?” Katsoin poikaa, joka istui penkin selkänojalla nojaten polviinsa, ja veti röökiä ilman käsiä. Ennen kuin tajusin, se oli hypännyt penkiltä ja kadonnut sisälle. Sitten se ilmestyi viereeni työkalupakin kanssa.

 Kloppi paikansi kumin reikää huulillaan. Reikä olisi löytynyt sitten, kun viikset alkaisivat liikkua. Minä kipristelin nelinkerroin aina, kun naistenhaun kyltti syttyi mieleeni. Lopulta viiksekäs epäonnistui välttämään kiemurteluni: ”Kyllä määkin oon tyhymästi toiminu naisten takkii. Kun coco-Bree jätti mut nii mää vejin sen taivaalliset kännit ja kähmin kaikki sen kaverit yhen buari-illan aekanna.”

Meinasin ihmetellä, mutta samassa viikset heilahtivat, ja poika merkkasi löytyneen reiän kohdalle rastin.

”Buarin jäläkeen hortoilin kännispäissäni kaapungilla ja itkin vastaantulijoille, että mun hoitohevone on kuollu. Mittään hoitohevosta ei tietenkää ollu, mutta se oli helepompi sannoo ku että naenen nimeltä coco-Bree oli satuttanu mua syvvään”, poika hiljeni.

Rintaani puristi. Halusin pojan surun äkkiä pois. Suustani purkautui yhden hengenvedon lauseella kaikenkattava selvitys.

Viiksekäs painoi tarkkaavaisesti paikan kiinni sisäkumiin. Sitten odotimme kymmeneen minuuttia.

Kun sisärengas oli paikallaan ja täyteen pumpattu, venttiili kiristetty ja ulkorengas paikallaan, poika katsoi minuun. ”Sinä oot kuule ihan mukkiin menevä. Joskus vain pittää tanssii kui vanha huara, jotta muistaisi, että supikoira Roi assuu voikukkie keskellä. Tiäksää?”

Jotenkin minä tiesin.

Yritin tarjota pojalle seteliä kiitokseksi, mutta se kieltäytyi. Muistin vasta puolimatkassa kotiin, että voin jälleen polkea pyörälläni. Kurkkuani kolotti. Päätin, että kotona katselen auringonlaskua parvekkeeltani ja juon lasin sipulimaitoa.