Keisarinna Elisabetin katumus

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Carle Vanloo, Portrait de l’impératrice Élisabeth Petrovna (1760)

Carle Vanloo, Portrait de l’impératrice Élisabeth Petrovna (1760)

Teksti: Minerva Piha

Seuraava teksti on kirjoitettu käyttäen Laila Hirvisaaren romaanin Minä, Katariina henkilöitä ja tavoitellen Hirvisaaren kielellistä tyyliä.

 

”Mémé, mitä äiti tarkoittaa?” Paavali istui sylissäni ja leikki kaulakorullani. Hän rakasti helmiäni, ja minulla oli aina jokin helminauhoista päälläni, kun kävin katsomassa lapsia. Kysymys oli esitetty viattomasti, mutta se hätkähdytti.

”No mutta Paavali. Mitä ihmettä sinä oikein kyselet?” Kysyin ja irrotin lempeästi hänen pienet kätensä korusta. Paavalin silmät kohtasivat omani vakavina ja mietteliäinä.

”Njanja kertoi minulle sadun. Siinä oli tyttö, joka rakasti äitiään hyvin paljon”, hän sanoi. Vilkaisin Anna sylissä seisovaa lastenhoitaja Nastjaa. Hän ei ollut kuullut keskusteluamme vaan jutteli pikkutytön kanssa.

”Äiti on nainen, joka synnyttää lapsen maailmaan ja hoitaa häntä”, sanoin epäröiden.

”Mémé, miksi minulla ei ole äitiä?”

Paavalin hiljaiset sanat iskivät kuin terävä hiusneula.

”Sinullako? Voi ljubimyi maltšik… Onhan sinulla äiti. Mitä minä nyt…”

”Missä minun äitini on, mémé?” Poika istui sylissäni ja tivasi, iski, syytti.

”Nastja, ottakaa Paavali. Minun täytyy mennä. En voi…”

Sysäsin pojan lastenhoitajalle ja juoksin ulos huoneesta. Yhä uudestaan kuulin Paavalin sanat: Mémé, miksi minulla ei ole äitiä? Pojan ääneen sekoittui itku, jolta olin sulkenut korvani jo vuosia sitten.

Minä rakastan heitä niin paljon, pikkuista Paavalia ja suloista Annaa.

Muistan, kun Paavali syntyi viisi vuotta sitten. Olin nukkumassa, ja käskyni mukaan minut tultiin herättämään. Pelkäsin, pelkäsin, pelkäsin, että vauva otetaan minulta pois. Juoksin synnytyshuoneeseen, olinkohan ehtinyt vetää edes aamutakkia suojakseni. Siellä vauva oli, se oli punainen ja ryppyinen, ei ihmisen näköinen lainkaan mutta hurmaava kuin vain vauva voi olla. Se itki niin vaimeasti, ettei siitä ainakaan upseeria tulisi. Hän on edelleen sellainen, rauhallinen ja kohtelias, nyt myös surumielinen. Voi, se on minun syyni.

Minä adoptoin sen, sanoin heti. En vilkaissutkaan äitiin. Minulla, minulla oli oikeus tähän lapseen, kruununi perijään sisarenpoikani jälkeen. Vein lapsen pois, omaan huoneeseeni. Tein sille pehmeän ja lämpimän pesän omaan sänkyyni. Odotimme siinä njanjaa. Vihdoin sain pidellä lasta sylissäni!

Pienen Annankin vein, suljin korvani äidin toivottomalta itkulta. Se kostautuu nyt, eilisen jälkeen Katherinen huuto on kaikunut mielessäni, eikä se lopu.

Mutta minulla on oikeus! He ovat minun lapsiani, minä annan heille kodin palatsissani, kasvatuksen, opit. Mitä on Katherine? Pelkkä perintöruhtinaan vaimo. Minä olen keisarinna. Minulle kuuluu lapsi, jos minä niin määrään.

Miksi yhtäkkiä tuntuu niin pahalta? En ole ennen miettinyt näitä, miksi sitten nyt. Henki salpautuu. Kurkussa on pala, se ei lähde pois.

Älä valehtele itsellesi. Olet tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi. Tietysti sinä tiedät, miksi sienipiiras suussasi maistuu mädältä, miksi et saa sitä nieltyä.

Mémé, miksi minulla ei ole äitiä?

Sanat nousevat mielessä äidin itkua kimeämmiksi, lapsen ääni on vielä niin korkea. Hän kysyi sitä hiljaa, miten se nyt kuuluu kovana?

Kyse ei aina ole sinusta. Sinä rakastat lapsia? Sinä et voi saada lapsia? Sinä olet keisarinna? Sinulla on oikeus? Mikä oikeus sinulla on! Kyllä sinä tiedät, että perintöruhtinaasi makaa miesten kanssa kyvyttömänä siittämään lasta vaimolleen! Katherinen lapsissa ei ole pisaraakaan sukusi verta, sinulla ei ole heihin mitään oikeutta!

En voi, en voi pidättää näitä kyyneleitä. Eikö minulla ole niihinkään oikeutta… Katumuksen kyynelet. Mikä ääni minussa nyt kertoo minulle totuuden, jonka kielsin kaikilta, ensimmäisenä itseltäni. Lapsen ääni, Paavalin. Eivätkä korut, eivät kalliit vannehameet, eivät mitkään lahjat voi hyvittää tekoani. Olen tehnyt rikoksista suurimman.

Voi pieni Paavalini, rakas tyttöni Anna. Minä olen ottanut teiltä äidin pois. Olisi pitänyt vastata lapselle niin. Minun takiani sinulla ei ole äitiä, eikä pikkusiskollasikaan. Minun takiani teidän äitinne menetti teidät, joihin hänellä on täysi oikeus. Hänellä, ei minulla. Mitä minä nyt teen?

Etsin kreivi Šuvalovin. Nyt heti. Hän on täällä jossakin lähellä, odottaa minua.

Voin antaa Katherinen tavata lapsiaan tulevaisuudessa, mutta menetettyä aikaa en voi antaa takaisin. Olisin voinut olla tavallinen mémé, hoitaa lapsia yhdessä Katherinen kanssa. Se olisi voinut lähentää meitä. Olisinko halunnut sitä? Ei, ei sillä ole väliä, mitä minä haluan. Olisi jo viisi vuotta sitten pitänyt ymmärtää se. Miettiä, mitä Katherine haluaa, mitä lapset tarvitsevat.

”Kreivi Šuvalov? Siinä te olette. Olkaa niin hyvä ja viekää suuriruhtinatar Katariinalle käsky, että hän saa tavata lapsiaan.”