Keidas

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Kristy Hom/Flickr

Kuva: Kristy Hom/Flickr

Teksti: Aura Nikkilä

 

Penkin karkea villa kutittaa shortsien paljaaksi jättämiä takareisiä. Suljen silmäni, pidättelen pahaa oloa. Bussi nousee moottoritieltä liittymään ja jarrutus tömäyttää otsani ikkunaan, johon on pinttynyt rasvatahra siihen nojanneista ihoista.

Olen ainoa, joka jää kyydistä tässä, kaikki muut jatkavat kauemmas. Laskeudun polvet muljahdellen bussista bensanhajuiseen helteeseen. Parkkipaikalla autorivit hohkaavat auringonpaahteessa, betonilaatat jalkojeni alla tuntuvat sulalta laavalta.

Astun liukuovista ilmastoituun keitaaseen, jossa autoista purkautuneet lapsiperheet jonottavat hampurilaisaterioitaan. Seinällä mainostetaan äijämenua ja hälinän läpi kuuluu radio. Mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

Kahvilan vitriinissä juustosämpylät hikoilevat muovikääreissään. Kahvilatyttö tervehtii katsomatta silmiin. Kolme pätkistä saisi kahden hinnalla, haluan vain yhden sekä mustan teen. Tyttö kysyy S-etukorttia, valehtelen ettei ole ja maksan kämmenessä hiestyneillä kolikoilla. Kuljetan posliinikuppini muovitarjottimella nurkkapöytään. Mä sieltä kaiken nään.

Läheisessä pöydässä päivystää ukkoseurue, joka kertoilee kuulumisia verkkaiseen tahtiin. Pennasen vaimo on lähtenyt toisen matkaan, Haapasten poika pääsi ripille. Toisella puolella salia istuu kolme puhelimiinsa uppoutunutta teiniä energiajuomat edessään. Pallomerestä sukeltaa joukko lapsia hiukset sähköisinä ja posket innosta punaisina. Yhdessä pöydässä ateriasta on jäljellä enää hylättyjä hampurilaiskääreitä ja nahistuneita ranskanperunoita.

Teepussi ei suostu uppoamaan kupin pohjalle vaan jää kellumaan pintaan ja muodostaa ympärilleen valkoista sakkaa. Vesi ei ole tarpeeksi kuumaa eikä kupin neliskanttinen korva istu käteeni. Mitä vikaa on mun pienessä maailmassa. Joo mä kaiken nään.

Syön pätkiksen yhtenä suupalana ja juon päälle laihan teeni. Nousen ja lähden pois.