Kaupunginkirjastossa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Kuva: Andrei Niemimäki/Flickr

Teksti:Sakari Lehtonen

 

Mutavetisen joen rannalla, kivenheiton päässä keskiaikaisesta kirkosta kohoaa valtava vanha rakennus jyhkeine pylväineen ja päätykolmioineen, jossa lukee ”BIBLIOTHECA”. Kolossin edessä risteää kaksi katua, joiden väliin jää pieni aukio sekä sen keskellä oleva suihkulähde. Lähteen huipulla ärjyy pronssinen leijona katsellen itään kohti Vanhaa Suurtoria. Kauniina päivänä paikalle on kerääntynyt istuskelemaan monenlaista väkeä: nuorta ja vanhaa, kirjaston asiakkaita tai muusta syystä aikaansa aukiolla kuluttavia henkilöjä. Pihan molemmilta puolilta johtavat kaiteelliset kiviportaat kohti rakennuksen raskasta puuovea, josta sisään astuessa vastaan tulee valtava, pyöreä ja kaikuinen aula molemmin puolin ylös kiertävine soikeine puisine portaineen. Kädessään palmunlehvää pitelevä ja toisessa kainalossaan hedelmäkoria kantava rakkauden jumalatar Afrodite hymyilee kävijöille lempeästi. Omalla jalustallaan eteisessä kahden kirjastosaliin johtavan oviaukon keskellä yleisöä valvoo partasuinen Fredric von Rettig.

 

Keskellä kirjojen täyttämää kirjastosalia sijaitsee hyllyrivien reunustama pyöreä rotunda. Sen suurista ikkunoista lankeava auringonpaiste valaisee kirjaston asiakkaita, jotka kuljeksivat edestakaisin hyllyjä tutkien. Osa on levähtänyt tutkimaan löytämäänsä teosta. Sali on hyvä paikka lueskella, sillä kukaan ei kiinnitä huomiota istujaan, mutta tämä voi silti tarkkailla muita kirjastossa kävijöitä. Kirjastokansan joukossa, eräällä sohvalla hieman erillään muista, istuu nukkavierun näköinen nuorukainen lukemassa. Nyt tämä nuorimies nostaa katseensa kädessään pitämästä romaanista tähyten ympärilleen, kunnes jokin kiinnittää hänen huomionsa. Mitä hän näkee? Vähän matkan päässä, hyllyjen välissä, seisoo niin ikään kirjaan syventyneenä pieni ja hoikka nuori nainen. Tumma otsatukka reunustaa tämän keskittyneen näköisiä, kauniita ja vakavia kasvoja, joiden otsa on keskittyneesti kurtussa. Käsi pyörittelee muistilappua. Nainen on pukeutunut mustaan baskeriin, puolipitkään villakangastakkiin, tummiin farkkuihin ja saappaisiin. Hänen olallaan on kangaskassi ja kaulassaan huivi.

 

Nainenkin kohottaa katseensa kirjasta ja vilkaisee ohimennen ympärilleen. Mies näkee tämän kasvot ja tuntee vatsassaan kouraisun. Naisella on ystävälliset ja älykkäät silmät. Hänen on pakko päästä puhumaan tälle! Mutta mistä mies kehittäisi jutun juurta, nokkela ja tilannetajuinen sanailu kun ei ole hänen vahvimpia puoliaan? Nainen jatkaa lukemista autuaan tietämättömänä läheisyydessään käytävästä sisäisestä kamppailusta. Mies hivuttautuu ihanan olennon suuntaan sydän pamppaillen ja päästyään lähietäisyydelle nappaa summamutikassa sopivan kokoisen teoksen rotundan hyllystä, lehteilee sitä hetken ja toteaa sitten kömpelösti jotakin kädessään pitämästä kirjasta. Mitkä ovat hänen ensimmäiset sanansa? Mitkä ne olivatkaan, paperille kirjoitettuina ne tuskin tavoittaisivat täysin tätä käänteentekevää hetkeä miehen elämässä. Käy ilmi, että nainen on tullut kirjastoon lainaamaan nyt lukemaansa kirjaa. Mikä sen nimi oikein on? Oli mikä hyvänsä, mies ei tunne sitä. Mutta sitä vastoin miehen sattumalta kädessään pitelemä teos on naiselle entuudestaan tuttu. Tämä kertoo sen muistuttavan erästä kolmatta kirjaa, jonka nimi saattaa olla jotakin kirjoittamiseen liittyvää. Vai onko sittenkään? Mikä sen nimi on?

 

Mies kehaisee, että on itsekin aloitteleva kirjailija – vaikka tämä on kyllä liioittelua, sillä hän ei ole kirjoittanut kuin kaksi elokuva-arvostelua ylioppilaskunnan lehteen ja niistäkin toinen on jätetty julkaisematta. Eikä hän kirjoistakaan todellisuudessa juuri perusta, mitä nyt osaa luetella ulkoa erilaisia asioita lukemistaan teoksista. Nainen kysyy kiinnostuneena, millaista tekstiä mies kirjoittaa, ja tämä alkaa miettiä kuumeisesti oikeaa vastausta. Miten hän tekisi vaikutuksen, sanoisi oikeat sanat? Olivatpa naisen mieltymykset mitkä hyvänsä, mies on vakaasti päättänyt kirjoittaa juuri naisen maun mukaisen tarinan. Seuraavaksi tämä kertoo inhoavansa kirjallisuudessa yhtä asiaa ylitse kaiken: metafiktiota. Tästä mies on jyrkästi eri mieltä, ja ennen kuin he huomaavatkaan nämä kaksi toisilleen ennestään tuntematonta henkilöä ovat jo antautuneet pitkään ja polveilevaan keskusteluun eri kirjallisuuden lajeista ja kerrontatekniikoista…

 

Miten tarina jatkuu? Vastausta on etsittävä jostakin henkilöitä ympäröivistä tuhansista ihmisten välisen kanssakäymisen lainalaisuuksia käsittelevistä teoksista, joista kirjastossa kohdannut pari juuri keskustelee; ne lepäävät hyllyissään riveittäin aakkostettuina odottaen lukijoita, joiden kohtalona on pohtia omaa käytöstään niiden avulla tai projisoida omia haaveitaan ja toiveitaan niteiden sivuilla seikkaileviin henkilöhahmoihin. Tai ehkä vastauksen tietää hyllyrivien reunustama pyöreä ja valoisa rotunda, joka on katsellut ja kuunnellut hyllyjen välissä kirjoja selailevia ja keskenään teoksista puhuvia kävijöitä jo yli sadan vuoden ajan. Vai saattaisiko sen tietää eteisessä pönöttävä von Rettig, jonka rahoilla koko rakennus on pystytetty ja jonka tehtaan valmistamia savukkeita ovat poltelleet sekä ikävissään värjöttelevät että ihastuksen kohteelleen tulta tarjoavat rakastuneet? Pitäisi varmasti kysyä aulan lempeältä Afroditelta! Oman osansa tietänevät myös kaikuisan aulan vanhat portaat ja ulko-oven raskas puu. Myös ulkona päivää paistattelevat ihmiset ja ärjyvä leijona epäilemättä jakavat salaisuuden. Ja sen tietävät risteävät kadut ja satavuotiaan rakennuksen päätykolmiot, jyhkeät pylväät ja korkea punatiilinen kirkko – ja maitokahvin värinen Aurajoki.