Kauniista Kirstinistä Rumaan kreivittäreen

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Essee

Kuva: La Citta Vita/Flickr

Kuva: La Citta Vita/Flickr

Teksti: Julietta S. Blumenthal

 

Kaari Utrio kertoo tietokirjassaan Bella Donna – kaunis nainen kautta aikojen (2001) eurooppalaisen naisen suhteesta kauneuteen ja muotiin, ja ulkonäön merkityksestä naisten kohtaloihin. Historioitsijana Utrio pohdiskelee, mitä ulkonäkö on aikojen saatossa naiselle merkinnyt – se on varmaa, että vaivaa on kauneuden eteen säälimättä nähty. Romaanikirjailijana Utrio hyödyntää taitavasti tietopaljouttaan.

Bella Donnassa 1500-luvun hovimies kuvaa Aragonian ruhtinatar Joannan täydelliseksi: ”säteilevä Joanna on todistus siitä, ettei mikään ole kauniimpaa kuin ihmisruumis”. Enää ei ole tiedossa, oliko hovimies palavasti rakastunut, vai mielistelikö vain taitavasti – Satu Hassihan on kärjistänyt, että kauniiksi sanovat vain ne, jotka haluavat panna tai ammatillisesti vähätellä. Kauneus ja ylhäisyys yhdessä on kuitenkin niin tehokas yhdistelmä, että siihen suhtaudutaan yhä palvovasti. Minun elinaikanani kauneudestaan hehkutetuin prinsessa on ollut Diana (1961-97).

Dianan kuolema saattoi minut Utrion luo Somerolle. Silloisessa työpaikassani tehtiin mittavaa Diana-pakettia, ja sain tehtäväkseni haastatella Utriota historian naisten kiikkeristä kohtaloista.

Utriota ja minua ei sydänten kuningattaren loppu koskettanut mitenkään erityisesti, mutta puoli läntistä maailmaa itki Dianan hautajaisseremoniaa kuin räystäät. Hautajaisia katsoi televisiosta kaksi ja puoli miljardia ihmistä. Aikuiset miehetkin selostivat häpeilemättä kyynelehtimisiään.

Diana-paketti myi sen viikonlopun lehteä hyvin.

Diana itse ei tainnut olla kovinkaan tyytyväinen ulkonäköönsä. Bulimia ja muut syömishäiriöt saivat vauhtia, kun paparazzit zoomailivat jokaista vatsamakkaraa, vaikkei Diana ollut 36-vuotisen elämänsä aikana koskaan edes ylipainoinen.

 

Tyytymätön kuvajaiseen

Harvoin nainen on ollut tyytyväinen kuvajaiseensa. Ruumista on typistetty, venytetty, latistettu ja värjätty.

Ihanteet ovat muuttuneet äärimmäisyydestä toiseen. Keskiajan ihannenainen oli pieni ja hento kyyhky. Kun ilmasto 1300-luvun alussa kylmeni ja nälänhädät koettelivat Eurooppaa monta vuosisataa, lihavuudesta tuli kauneuden, vallan ja vaurauden merkki. ”Uuden ajan eurooppalaiset tahtoivat olla henkisesti ja ruumiillisesti suuria”, Utrio kirjoittaa Bella Donnassa.

Barokkirouva hyllyi mahdollisimman runsaana. Rokokoon ihanteeksi nousi pullea, mutta keskeltä hoikka keho. Sen mahdollisti korsetti, jota käytettiin yksivuotiaasta. Riutuneita viktoriaanisia liljankukkia seurasivat maailmansotien polkkatukkaiset selviytyjättäret.

Menestyjistä tuli viimeistään 1900-luvulla luusereita. ”Laihdutustaistelu on osoitus siitä, miten mahdoton naisen on edelleenkään määrätä ruumiistaan. Hän antaa vieraille oikeuden päättää, minkälainen hänen ruumiinsa tulisi olla”, Utrio kirjoittaa.

Cambridge-dieettien aikana on hauska sattuma, että Diana-vainaan miniä Catherine nimitettiin Cambridgen herttuattareksi. Catherine on täydellistä kokoa 32, jos naistenlehti Voguen määritelmää täydellisyydestä käytetään.

Bella Donnan ilmestymisestä, vuodesta 2001, muoti on jo vaihtunut, ja sen ajan teräväkärkiset kengät eivät kelpaa kirppareilla enää edes ilmaiseksi. Kauneuden kuvaaminenkin on muuttunut, kun selfieiden postaaminen on normitapa kertoa kuulumisiaan. Vielä Bella Donnan ilmestymisen aikana itsensä kuvaaminen olisi ollut noloa ja kummallista, ja teknisestikin melkein mahdotonta.

Aragonian täydellinen ruhtinatar Joanna olisi muotokuvansa perusteella keskinätti teini. Nykyihmisen näkökulmasta yhden kuvan perusteella tosin ei voi päätellä mitään.

 

Aviomiestä metsästämässä

”Olen kaksikymmentäviisi, tanssinut yhdeksän sesonkia valkoisessa tyllissä. Eikä ainoatakaan kosintaa!” Niin kauhistelee ulkoisesti upea sivuhenkilö Augusta Adelheim kohtaloaan Utrion romaanissa Ruma kreivitär.

Mahdollisuutta itsensä elättämiseen työnteolla ei säätyläisneidolle ollut. Vaihtoehtoina oli joko avioliitto tai vanhapiikuus sukulaisten nurkissa. Alempisäätyinen aviomies ei sopinut, sillä miehen tuli löytyä omasta säädystä. Tanssiaisissa loistaminen oli neidon elämän päätavoite, ja tyllimekkoihin sijoitettiin omaisuuksia. Jos toisena huvikautena eli sesonkina ei löytynyt sulhoa, neito alkoi olla jo hieman menetetty tapaus.

Ensisijaisesti oli vanhempien velvollisuus järjestää naimakauppa, ja päätökseen oli myös mukisematta tyytyminen. Puolisoa ei välttämättä päässyt edes näkemään ennen häitä.

Kauneus ja etenkin muoti kuului ylhäisille. ”Talonpoikaisnainen saattoi hetken olla sievä, mutta peltokaunokki kuihtuisi pian vainioilla” Utrio sanailee.

Voi olla, ettei ulkonäöstä ollut tavalliselle naiselle paljoakaan merkitystä. Aseman merkitsi syntyperä, avioliitosta päättivät vanhemmat, ja onnekas oli se, joka selvisi taudeista ja synnytyksistä edes keski-ikäiseksi.

 

Päähenkilöt rumentuvat

Utrion ensimmäisissä kirjoissa päähenkilöt olivat aina kauniita. Se lienee ollut myynnin kannalta varmempaa, elettiinhän Angelikan valtakautta. Ensimmäisen kirjan nimi Kartanonherra ja kaunis Kirstin oli kustannusyhtiö Tammen valinta, eikä Utrio itse pitänyt ’kustannusherrojen’ päättämästä nimestä yhtään. ”Joudun raahaamaan esikoisteokseni häpeää hautaan asti”, Utrio kommentoi kotisivullaan.

Vasta seitsemännessä kirjassa Aatelisneito, porvaristyttö porvarissyntyinen Ursula on omaperäisemmän näköinen. Luonnekaan ei ole aivan kymppi sen enempää keskiaikaisten ihanteiden kuin nykyisten reiluusnormien mukaan. Ursulan isä Niklas Särkilahti eli Kiukku-Niku oli Turun pormestari ja kaupungin riitaisin ihminen. Tytär on perinyt isänsä luonteen.

Utrion myöhäisemmässä tuotannossa päähenkilö ei ole yleensä kovin näyttävä. Viimeiset toistakymmentä vuotta Utrio on kirjoittanut 1800-luvun Suomesta. Siinä ympäristössä vain yksi päähenkilöistä, Seuraneidin mamselli Linda Melin, on kuvankaunis, ja hänkin kauneutensa vastapainoksi liian kiltti ja ujo.

Ruman kreivittären Julia Gyllenfalk on siniverinen mutta pennitön, ja saapastelee ympäri Helsinkiä kolhoissa miesten saappaissa, kun muita jalkineita ei ole. Rakkaan Henriettan vapaaherratar Henrietta Silferhane puolestaan on vaateasioissa erehtymätön ja Helsingin tyylikkäin nainen.

Pidän Utrion kirjoissa yksityiskohtien tarkkuudesta. Ei tarvitse arvailla, mitä henkilöillä on päällään, tai mitä he syövät. Utrio tekeekin valtavasti taustatyötä, jotta faktat olisivat oikein. ”Keräämästäni tiedosta käytän ehkä kymmenesosan. Mutta loppukin täytyy tietää, jotta pystyn liikkumaan luontevasti oudossa maailmassa.”

 

Suomen juhlituin kaunotar

Utrion päähenkilöt ovat keksittyjä, mutta sivuhenkilöinä näyttäytyy todellisia ihmisiä. Parissakin kirjassa vilahtaa Suomen juhlituin kaunotar, Aurora Karamzin, os. Stjernvall (1808-1902). Hän on esimerkki siitä, miten kauneudesta on voinut todella olla hyötyä. Tosin hänellä lienee ollut poikkeuksellista sosiaalista lahjakkuutta, sillä hänestä tuli jopa tsaarittaren luottoystävä.

Hovineito Aurora iski avioliitollaan kultasuoneen. Hovijahtimestari Paul Demidov omisti satumaisia rikkauksia. Avioliiton huomenlahjaksi Aurora sai maailman seitsemänneksi suurimman timantin, Marie Antoinettelle kuuluneen Sancyn.

Seuraavan liittonsa leskeytynyt Aurora saattoi solmia jo rakkaudesta. Nuorta ja komeaa sulhasta Andrei Karamzinia epäiltiin tosin onnenonkijaksi. Onni kesti vain muutaman vuoden, Karamzin kaatui Krimin sodassa. Elämänsä loppupuoliskon Aurora omisti hyväntekeväisyydelle. Siinä kauneudella hankitusta varallisuudesta oli kyllä käyttöä. Demidovin suvun rahoilla perustettiin Helsinkiin diakonissalaitos, pelastettiin köyhiä nälkävuosina ja koulutettiin orpoja.

Yhtä hyvää naimakauppaa kuin Aurora ei ole solminut Utrion sankarittarista kukaan, ehkä siksi, ettei se tuntuisi romaanitarinana oikein uskottavalta. Vaikka Seuraneidissä ihana Linda häikäisee kauneudellaan yli kutsuilla vilahtavan Auroran, Utrio mitoittaa Lindan kohtaloksi helsinkiläiskauppiaan.

Kuninkaan virallinen rakastajatar

Vain avioliitto toi pysyvää turvaa. Kauneudella saattoi toki päästä rikkaan miehen rakastajattareksi, mutta se oli kiikkerä asema, josta saattoi silmänräpäyksessä päätyä kadulle tai bordelliin.

Harvoin rakastajatar sai näkyä julkisesti. ”Ranskassa luostarien ulkopuolella korkein asema, johon nainen saattoi omin avuin nousta, oli kuninkaan virallinen rakastajatar”, Utrio kirjoittaa Bella Donnassa. Toisaalta aikansa ykkösrakastajatar kreivitär Jeanne du Barry (1743-1793) menetti päänsä giljotiinissa Ranskan vallankumouksessa. Terveydeltään puolimädällä kuninkaalla ehti olla parikymmentä muutakin pitkäaikaista rakastajatarta.

Mutta saattaahan kaula katketa kuningattareltakin. Jos kuningas halusi vaihtaa vaimoa, helpointa oli mestauttaa edellinen puoliso. Sen kohtalon kokivat esimerkiksi Henrik VIII:n toinen vaimo Anne Boleyn (1507-1536) ja viides vaimo Katariina Howard (1521-1542).

Siihen verrattuna, miten synkkiä prinsessakohtaloita historiasta löytyy kidutuksineen ja vankeudessa virumisineen, Dianalla oli kuitenkin hyvä elämä. Avioerosta hän selvisi kansansuosikkina ja omista vaikeuksistaankin voittajana. Toki menehtyminen auto-onnettomuuteen elämän keskipäivässä on valitettavaa, varsinkin kun turvavyön käyttö olisi ehkä riittänyt pelastamaan hengen. Kuitenkaan Dianasta kirjoitetut palstakilometrit eivät olleet tehneet hänestä läheistä ystävää tai sukulaista. Siksi Utrio ja minä emme kyenneet tuntemaan massasurua, joka silloin oli lähes käyttäytymisnormi.

Ennenaikainen kuolema toi Dianalle palvontaa, ja nuorehkona nukkunut muistetaan ikuisesti kauniina – niin kuin Marilyn Monroekin. Romaaniin tuollainen loppuratkaisu ei olisi toimiva.

Utrio määrittelee, että onnellinen loppu on rajauskysymys. ”Jo oman hyvän mieleni vuoksi lopetan tarinan kohtaan, jossa kaikki on hyvin. Huomenna voi käydä ilmi, että sankarilla on syyhy. Mutta juuri nyt vallitsee tyytyväisyys ja usko ikuiseen onneen.”

Utrion uusinta ja 33. romaania, Paperiprinssiä, lukiessani huomaan, että kirjan jännite säilyy, vaikka on alusta selvää, kenen kanssa ’pitkä neiti’ Wilhelmine Falkensten tulee päätymään avioon. Muutenkin kirja on yksi Utrion parhaista, koska kielenkäyttö, huumori ja tapahtumien kuvaus tuntuvat vain entisestään terävöityneen. Ja sen verran on Angelikan ajasta edetty, ettei Wilhelmine sovi aikakautensa kauneusmuottiin ollenkaan.