Kaspianmeri hiljaa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Lehtijutut

Kuva: ix4svs/Flickr

Kuva: ix4svs/Flickr

Teksti: Aleksi Kauppinen

Kuvittele, että maailma on suuri. Se on.

Kuvittele sitten, että on olemassa joitain eläviä lajeja, joita on olemassa vain harvoissa paikoissa maailmassa.

Kitasampi on yksi sellainen.

Kitasampi on erittäin suuri kala. Se voi kasvaa jopa kahdeksanmetriseksi ja elää jopa yli satavuotiaaksi. Kuvittele miten suuri kala.

Kitasampi elää edelleen, vaikka se on kehittynyt nykyiseen muotoonsa silloin kun dinosaurukset vielä elivät. Kurjen ja siilin tapaan kitasampi on elävä fossiilieläin.

Mutta missä kitasampi eli beluga (huso huso) sitten elää?

Se elää Kaspianmeressä.

Kaspianmeri on maailman suurin järvi. Sekin on valtava. Siksi sitä sanotaankin mereksi.

Kitasammen pyydystämiseen tarvitaan iso vene ja paljon miehiä. Raavaita ja karheita kalastajia. Kitasampea on pyydetty aina, koska kitasampi kantaa sisällään jotain erikoista. Sen sisälle kätkeytyy valtava määrä mustia, suolaisia ja kermaisia helmiä, munia, sammenmätiä –kaviaaria. Ja kun se löytyy kitasammen sisältä, se on mustaa.

Vain ja ainoastaan kitasammen mäti on sitä, mitä kutsutaan mustaksi kaviaariksi. Kaspianmeri ja siihen laskeva Volga ovat niitä harvoja paikkoja, joissa kitasampi enää elää luonnollisesti. Volga kulkee Venäjän halki, ja Kaspianmeren rantavaltioita ei ole montaa Venäjän lisäksi. Vain Azerbaidżan, Iran, Turkmenistan ja Kazakstan.

Vielä vajaa kolmekymmentä vuotta sitten kaikki muut Kaspianmeren rantavaltiot paitsi Iran olivat osa Neuvostoliittoa.

Neuvostoliitossa lapsille opetettiin, että kaikki ovat tasa-arvoisia. Kaikkialla sanottiin niin. Siitä oli lehdissä, uutisissa, mainoksissa, elokuvissa, musiikissa, kuulutuksissa, puheissa, koulukirjoissa, valtiokirjoissa. Siitä kerrottiin kaikilla mahdollisilla tavoilla; siitä, että kaikki ovat tasa-arvoisia.

Lapsikin sen huomasi, ettei näin ollut. Mutta eri tavalla kuin ensin kuvittelisi. Lapsella se tapahtuu sanattomasti, katseella ja jäykistymisenä. Tunnetilana. Sen vain aistii. Sitä ei osaa selittää, mutta sen vain aistii. Sen, että asiat eivät ole niin kuin niiden sanotaan olevan.

Lapselle ei kuitenkaan kerrota. Ajatellaan, ettei lapsi tiedä, ettei se huomaa. Väärin ajateltu.

 

Hyvät ystäväni, Zaur ja Serafina, syntyivät ja kasvoivat Bakussa, Kaspianmeren rannalla. Nykyään Baku on Azerbaidżanin pääkaupunki, mutta Zaurin ja Serafinan lapsuudessa ja nuoruudessa Baku oli osa Neuvostoliittoa, kuten se oli ollut myös heidän vanhemmilleen.

1800-luvulta lähtien Baku oli tunnettu sen Mustasta kaupungista – alueesta, jolle rakennettiin yksi maailman nopeiten kasvavista öljyn teollisista tuotantolaitoksista. Öljy ei kuitenkaan ollut Bakun ainoa rikkaus.

Baku oli tuhansien kalastajien kotisatama. Bakun rannoilta oli lähdetty kitasammen perään iät ajat. Eikä Neuvostoliittokaan sitä estänyt. Se vain keräsi, ohjasi ja jakoi saaliin.

Kitasammen kaviaari ei päätynyt kalastajien lautasille. Kalastajat olivat köyhiä. Ovat edelleen, mutta eri syistä. Neuvostoliiton aikaan kalastaja meni muiden mukana jonoon.

Jonosta sai kaiken mitä tavallinen toveri tarvitsi. Voita, vettä ja leipää. Kaikille saman verran, koska kaikki olivat tasa-arvoisia. ”Kaikki ihmisen puolesta, kaikki ihmisen hyväksi” kajahti ainoan sallitun puolueen tunnuslause.

Puolueen jäsenet saivat jonosta enemmän kuin muut. Tiedän, koska Zaur ja Serafina kertoivat.

Puolueen jäsenet saivat mustaa kaviaaria. Ei sitä ilmaiseksi jaettu, mutta kilohinta oli kymmenes siitä mitä nykyisin. Se oli kyllin edullista, että puoluejäsenten perheissä mustaa kaviaaria syötiin joka päivä, erityisesti aamiaisella – teen, voin ja vaalean leivän kanssa. Zaur vihasi sitä, Serafina rakasti.

Oman kodin keittiössä lapset oppivat parhaiten siihen, mikä on arkea. Ystäväni oppivat siihen, että musta kaviaari aamiaisella oli normaalia, mutta varttuessaan he alkoivat ymmärtää, ettei kaikissa kodeissa arki ollut samanlaista.

Vaikka kukaan ei kertoisi lapselle, millä sanoilla aikuiset jäsentävät maailmaa, lapsikin oppii jäsentämään. Zaur ja Serafina tiesivät, että musta kaviaari jakoi perheet eri ryhmiin. Vaikka he eivät tienneet, mistä oli kysymys, he molemmat tunsivat sen. Oikeita sanoja ei ollut, koska vanhemmat kielsivät puhumasta mustasta kaviaarista. Eihän maassa, jossa kaikkien sanottiin saavan saman verran, voinut olla niin, että toiset saivat enemmän.

Neuvostoliitto purettiin vuonna 1991. Sen seurauksena Azerbaidżan itsenäistyi. Tuoreella demokratialla oli vastassaan valtaisa haaste, koska sen täytyi irrottautua vanhasta suunnitelmataloudesta ja kiinnittyä uuteen – muun maailman mukanaan tempaisemaan markkinatalouteen. Azerbaidżan halusi vapaaksi, liberaaliksi yhteiskunnaksi ja se suuntasi katseensa länteen.

Lännessä tasa-arvon määritelmä oli erilainen kuin Neuvostoliitossa. Se tuli esille jonoissa. Neuvostoliitossa jono oli tasa-arvoinen, kun jokainen sai samat tuotteet. Lännessä jono oli tasa-arvoinen, kun jokainen sai eri tuotteet. Ja mitä harvinaisemmasta tuotteesta oli kyse, sitä enemmän ihmiset olivat valmiita maksamaan siitä.

Mustasta kaviaarista tuli vientituote ja menestys. Sen kysyntä kasvoi nopeasti, kun koko maailma alkoi himoita Kaspianmeren belugaa. Kaspianmeren rantavaltiot nousivat nopeasti maailman suurimmiksi mustan kaviaarin tuottajamaiksi. Siitä seurasi kaksi asiaa – hinnan nousu sekä liikakalastus.

2000-luvulla kitasammen mädin kilohinta nousi tuhansiin dollareihin. Reilun kahdenkymmenen vuoden aikana kitasampea kalastettiin niin paljon, että se jouduttiin luokittelemaan erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Vuonna 2005 kitasammen kalastus kiellettiin.

Huso Huso. Kuva: Biodiversity Heritage Library/Flickr

Huso Huso. Kuva: Biodiversity Heritage Library/Flickr

Nyt on vuosi 2016.

Serafina tutkii nettikauppoja, joissa myydään kaviaaria. Sivustoilla ilmoitetaan, että kitasammen kaviaaria, belugaa, ei saa enää laillisesti myydä. Tarjolla on lukemattomia kaviaarituotteita.

Toinen välilehti auki. Wikipediakin tietää, että kitasampi ja sen mädin tuottaminen on siirtynyt kalanviljelmille.

– Belugaa tuotetaan edelleen, Serafina sanoo. Eikä sen kalastus Kaspianmerestä ole hävinnyt mihinkään.

Serafina ei enää muista, miltä musta kaviaari maistuu. Hänellä ei enää vuosiin ole ollut varaa ostaa sitä. Serafina katsoo minua. – Lähdetäänkö ulos joen varteen, hän kysyy.

Aurajoki kiemurtelee rauhallisesti uomassaan. Samea vesi virtaa ja saa Serafinan uppoamaan muistoihinsa. Istumme hiljaa, kunnes Serafina alkaa puhua.

–  Tuntuu kuin minun muistoni olisi varastettu. Vaikka kuinka yritän, en saa otetta niistä. Olen varma, että lapsuudenmuistot syöksyisivät takaisin mieleeni, jos saisin edes yhden lusikallisen mustaa kaviaaria.

Täysin mahdollista, ajattelen. Ruoalla on kummallinen vaikutus muistojen säilymiseen. Ruoka ikään kuin säilöö muistoja itseensä. Ja tullessaan syödyksi, se palauttaa muistot mieleen uudelleen ja uudelleen. Lapsuuden kesämansikat mummolan pihalla, porkkanat ukin kasvimaasta, letut, mämmi, ajattelen omaa lapsuuttani. Lapsuudessani syömät ruoat ovat edelleen minun saatavillani; ne toimivat eräänlaisena siltana muistoihini. Minä voin syödä menneisyyttäni, mutta Serafina ei voi.

– Hei siellähän te olette!

Se on Zaur. Hymyilee kuten aina. Zaur istuu viereemme ja näkee Serafinan tyhjän katseen.

– Ei taasko te puhuttu mustasta kaviaarista, Zaur aloittaa. – Me ollaan käyty nää jutut tuhat kertaa läpi. Se on kapitalismia, ei mitään sen ihmeellisempää.

– Joo mutta se on väärin. Ne käyttää sitä lahjontaan, korruptioon, mustaan bisnekseen. Beluga kuuluu Kaspianmeren kansalle, ei eurooppalaisille turisteille ja lahjotuille poliitikoille.

Zaur ja Serafina tuijottavat toisiaan tiukasti. Heidän perheensä eivät jakaneet samaa kohtaloa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Zaurin perhe oli varakas, ja hän voi edelleen syödä mustaa kaviaaria. Hän ei tarvitse edes oikeita kontakteja, koska raha ratkaisee. Serafinan perhe ei puolestaan ollut varakas. Puolueen jäsenyys oli taannut perheelle etuoikeuksia, mutta nuo etuoikeudet olivat enää vain muistoissa.

– Me olemme Kaspianmereltä. Beluga on Kaspianmereltä. Beluga kuuluu meille, Serafina jatkaa.

Zaur menee hiljaiseksi. Lapsuudenmuisto tulvahtaa jostain. Kauan sitten Kaspianmeren rannalla eräs vanha kalastaja oli sanonut hänellä, että Kaspianmeren kansa on syntynyt mustasta kaviaarista. Kalastaja oli viheltänyt päälle ja laulanut: ”Aamulla ensimmäiseksi kaviaarin laitan leivän päälle täytteeksi, ja kun saman teen vielä illalla, vaimo kantaa uutta poikaa huomenna.”

 – Jopa sinun, Zaur, pitäisi ymmärtää se, Serafina sanoo.

– Ymmärrän, Zaur vastaa. Tiedän, että musta kaviaari tulee Kaspianmereltä, ja minä tulen myös. Kerron siitä ylpeänä, kun tapaan ihmisiä eri puolilta maailmaa.

– Hyvä. Mutta ylpeä sinun ei pidä olla. Mustassa kaviaarissa ei ole enää mitään hyvää. Toivon, että mustaa kaviaaria ei olisi edes olemassa. Silloin he eivät voisi ryöstää sitä meiltä. Musta kaviaari kuuluu Kaspianmeren kansoille. Jos menisit nyt Azerbaidżaniin ja kysyisit ihmisiltä, miltä musta kaviaari maistuu, he eivät osaisi vastata, koska he eivät muista.

– Siellä ei ole muita kuin menneisyyttä ihannoivia ihmisiä, Zaur vastaa nopeasti. He muistelevat lämpimästi Neuvostoliiton aikaa vain koska saivat syödä mustaa kaviaaria.

– Hetkonen, minä keskeytän. Tarkoitatko, että musta kaviaari laukaisee nostalgian, koska se muistuttaa heitä siitä, mitä heillä ei enää ole?

– Tismalleen, Zaur vastaa. Minulle musta kaviaari symboloi kehitystä. Kun ajattelen sen hintaa, pidän siitä vielä enemmän.

– Idiootti, Serafina sanoo ja nousee ylös. – Nähdään kotona, mä meen nyt.

Zaur juoksee Serafinan perään. Minä jään vielä joen rantaan. Tuijotan liejuista jokea ja ajattelen Kaspianmerta, sen tummanpuhuvaa mykkää pintaa. Kuvittelen, miltä näyttäisi, jos kahdeksanmetrisen kitasammen selkäevä vilahtaisi pinnassa. Se voi elää yli satavuotiaaksi. Jossain tuolla on kala, joka on elänyt samaan aikaan kuin isoisovanhempani, ja elää edelleen. On kuin kuulisin sen kuiskaavan.

 

 

Tämän tekstin taustalla on vuonna 2013 suorittamani haastattelututkimus kahden azerbaidżanilaisen miehen muistoista ja kokemuksista mustasta kaviaarista.