Käsikirjoitusten Kerberos antaa kerran vuodessa armoa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Haastattelut

Seppo Lahtinen (Kuva: Aleks Talve)

Teksti: Julietta S. Blumenthal

Luovan kirjoittamisen seminaarissa käy jännittävä vieras: kustantaja ja kustannustoimittaja Seppo Lahtinen. Seuraavan kuukauden tuntojaan tilittelee hyvin masentunut seminaariporukka. Lähes kaikki tuntevat tulleensa lytätyksi, kiitos Lahtisen palautteen.

”Sehän oli iloinen ja myönteinen tilaisuus”, Lahtinen hämmästelee.

Vaikka kaikilla ei ollut yhtä hauskaa, Lahtinen vinkkaa, että tekstinäytteistä moni oli lupaava ja valmiimpana ehkä kustannuskelpoinenkin. Lahtinen on kuitenkin tottunut sanomaan käsikirjoituksille lähes sarjatyönä ’ei’. Uusia käsikirjoituksia tulee vuodessa noin 650-700. Niistä julkaistaan keskimäärin yksi.

 

Kustannustalo Sammakko on toiminut yli 20 vuotta, ja sinä aikana Seppo Lahtinen, 49, on tyrmännyt toistakymmentä tuhatta käsikirjoitusta.

”Pyrin kuitenkin antamaan positiivista palautetta. Eihän kirjoittaminen ikinä turhaa ole. Se on hyvää itsetutkiskelua.”

Tietoteosten arvioinnin Lahtinen delegoi erikoisalueiden asiantuntijoille, mutta valtaosan käsikirjoituksista hän arvioi itse.

”Teen kustannuspäätöksen sillä perusteella, houkuttaako teos lukemaan. Onko se niin hyvä, että voisin rehellisesti suositella kavereillekin?”

Lahtista on kritisoitu siitä, että hän suosii renttutarinoita, ja on käynyt niinkin, että hänen hylkäämänsä käsikirjoituksia on julkaistu toisten kustantajien toimesta.

”Megasukseeta niistä ei toisillekaan ole tullut. Mutta voisi menestysteoskin päätyä hylättyjen pinoon, kuten Tammen kustannustoimittajana toimineelta Kalevi Sorsalta Kalle Päätalo.”

Teksti puhuu puolestaan, ja jos se ”ei ole kondiksessa”, siinä ei auta edes mediaseksikäs persoona. Yksi asia kannattaa kuitenkin tehdä kunnolla.

”Lähetekirjeen pitäisi olla asiallinen, eikä liian lyhyt tai pitkä. Jos se on harhaanjohtava, siinä kyllä voi mennä hyväkin teksti ohi.”

Kirjojen taso on viime vuosikymmeninä noussut, eli esikoisteoksen pitäisi olla entistä tasokkaampi.

”Vähemmän tarjotaan hyviä tietokirjoja.”

Muutenkin Lahtisen puheesta kuulee, että tietokirjoittajia kaivataan.

”Siinä pääsee nopeasti kirjailijaksi, ja maksan heille yhtä hyvät prosentit kuin proosakirjailijoille.”

Kustantamot seuraavat suosittuja bloggaajia.

”Jos on yli 10 000 seuraajaa, semmoinen kirjoittaja koetetaan napata, koska lukijakuntaa on valmiiksi.”

 

”Joka toinen kirja kannattava”

Esikoiskirjailijoiden ikä on noussut. Suuret ikäluokat tungeksivat nyt kirjoittajakursseille, ja ”sieltä voi tulla vaikka mitä”. Omakustanteen tie markkinoille on takkuinen, mutta Lahtinen muistuttaa, että maailmalla niistäkin on löytynyt hittejä, jotka suuret kustantamot ovat lunastaneet itselleen – eli kustantamon kannattaa siinä suhteessa pitää silmänsä auki.

Heikki Reenpää sanoi, että joku teos aina nousee unhon yöstä esille vielä 50 vuoden kuluttua.”

Novellikokoelmat eivät myy.

”Ei siinä voi taistella tuulimyllyjä vastaan. Se on vääryys, että runolta ja novellilta poistettiin myyntiä nostava Finlandia-palkinto.”

Kirja voi olla vuosien prosessi. Pahimmillaan se on pitkiä aikoja työn alla, eikä silti näe päivänvaloa. Nyt tehdään jo kirjoja, jotka julkaistaan vuonna 2019.

”Tänä keväänä julkaistaan Heikki Kännön esikoisromaani Mehiläistie. Se roikkui meillä puoli vuotta, kunnes tajusin, että se on todella hieno.”

Sitä ennen Kännö oli kirjoittanut kirjaa viisi vuotta.

”Pitkää proosaa, 500-1000 sivun teosta, on hemmetin vaikea arvioida missään puolessa tunnissa. Runosta taas näkee jo yhdestä lauseesta, toimiiko se.”

Lahtinen on kirjoittanut kaksi runokirjaa. Ensimmäinen, Hammas, tunnustettiin Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa vuoden 1998 parhaaksi esikoisrunokirjaksi. Toista kirjaa ei painettu, koska runoilija Tommi Parkon omistamalla Nihil Interit -kustantamolla ei ollut sillä hetkellä varaa. Julkaisujuhla kuitenkin pidettiin ja kirja oli ehditty jo arvostellakin.

Lahtinen ja Parkko tekevät yhä tiivistä yhteistyötä: Parkolta Lahtinen saa vinkkejä lupaavista runoilijoista.

Viime vuonna Sammakko täytti 20 vuotta, ja sen kunniaksi julkaistiin seitsemän runokirjaa. Runokirjojen myyntiluvut eivät olleet huimia, mutta ”ei niiltä siinä suhteessa paljoa odotettukaan”.

Lahtinen arvioi, että joka toinen Sammakon kustantama kirja on kannattava.

”Ja kannattavien pitää myös rahoittaa kannattamattomat.”

 

”Kääntäminen tekee nöyräksi”

Sammakosta on myös lähtenyt isompiin taloihin pari nimekkääksi noussutta kirjailijaa: Heli Laaksonen ja Riku Korhonen. Kyllä hieman harmittaa, kun on nostattanut esikoiskirjailijan menestyväksi, ja noin käy.

”Kirjailijat voisivat tunnustaa, että menevät rahan perässä. Mutta tämä on vapaa maa, ja molempien kanssa olen yhä hyvissä väleissä.”

Sammakon ovet ovat auki molempiin suuntiin, ja vaikka kirjailijalla olisi ennestään nimeä, Lahtinen sanoo, ettei voi tietää, ”montako hyvää kirjaa kussakin kirjailijassa on”.

Kuinka paljon Lahtinen käyttää kustannustoimittajana punakynää?

”Kyllä tekstin pitäisi periaatteessa olla aika valmista.”

Siinä Lahtinen ei aina toimi periaatteensa mukaisesti. Kun runoilija Markku Into tuli Sammakolle toiselta kustantajalta, hänen tekstiään oli siellä editoitu pitkän uran aikana yhden puolipisteen verran. Lahtinen laittoi Inton kirjoittamaan seuraavan kirjansa neljä kertaa uudelleen.

Hylätyt esikoiskirjailijakandidaatit eivät ole kiukuspäissään kivittäneet Lahtisen ikkunoita, mutta vielä uhkaavampi tilanne tuli, kun Sammakko julkaisi Kiba Lumbergin esikoiskirjan Musta perhonen, joka kertoi nuoren naisen kasvutarinasta romaniyhteisössä. Lesbousteeman takia sekä kirjailijalle että Lahtiselle tuli tappouhkauksia.

Kotimainen kirjallisuus on kustantamolle kannattavampaa kuin käännöskirjallisuus. Hyvien ulkomaisten kirjojen kääntäminen on taloudellisesti ”kulttuurityötä”.

”Mutta kun niitä pitkiä projekteja rakkaudella tekee, kuten Baudelairen Pahan kukat, tuloksena on teoksia, joita ei ikinä tarvitse laittaa alelaariin.”

Lahtinen kääntää noin yhden kirjan vuodessa itse, ja arvioi, että kääntäminen tekee nöyräksi.

Sammakolle työskentelee pitkäaikainen luottokääntäjä Einari Aaltonen. Hänen ehkä merkittävin työnsä on ollut Roberto Bolañon 2666, ja Lahtinen kehuu Aaltosen herkkiä sanavalintoja. Bolañon kustantaminen taas on tuonut Sammakolle yllättäviä kontakteja, kuten Patti Smithin kirjailijavieraaksi. ”Yksi asia johtaa toiseen.”

 

”Belgialaista Saisonia kannattaa kokeilla”

Sammakon liikevaihto on puolisen miljoonaa euroa.

”On ollut lähellä miljoonaakin. Joitain vuosia sitten meiltä ilmestyi 30 kirjaa vuosittain. Olemme yrittäneet pienentää julkaisumäärää. Mutta se ei tunnu onnistuvan. Tänä keväänä 2017 meiltä ilmestyy 12 teosta, vaikka olemme ajatelleet puristaa vuodessa ilmestyvien määrän noin kymmeneen. Näyttää siltä että tänäkin vuonna tulee noin 20 teosta.”

Vaimo Riikka Majanen on Sammakon toinen omistaja, ja hoitaa graafikon ja AD:n tehtävät. Jos kotona riidellään, sitä ei tehdä kustannusasioista. Työntekijöitä on tällä hetkellä Sammakossa viisi. Heidät on löydetty sattumien ja tuttavuuksien kautta, ei niinkään viranhaulla.

”Turku on tässäkin mielessä hyvä paikka.”

Lahtinen kieltää seuraavansa kilpailijoiden työntekijöitä rekrytointimielessä.

”Pitää rakastaa kirjoja”, Lahtinen summaa työhönottoperusteensa.

Toisten kustannusammattilaisten kanssa ei ole erityisen tiivistä yhteydenpitoa, mutta sieltä on tullut ystäviä vuosien varrelta, esimerkiksi Aleksi Siltala.

Lahtinen viihtyy itse sammakonvihreän kirjakauppansa tiskin takana.

”Se on aivan parasta hommaa.”

Lahtiselle on tärkeää, että valikoima on laaja – ja sitä se Sammakon kaupassa on.

”On paljon sellaisiakin kirjoja, joita myydään vain yksi kappale kuukaudessa.”

Lastenkirjapuolella koreilee pehmoleluja iloisena seikkailevasta tšekkiläisestä lastenkirjaklassikosta Myyrästä. Tietokirjahyllyssä seisoo oluenteko-oppaita.

”Niillä onnistuu uskomattoman hyvin. Belgialaista Saisonia kannattaa kokeilla. Lakia lukeva poikani tekee niiden ohjeilla niin hyviä oluita, että voisi perustaa panimon, jos ei opiskelisi.”

Juttua kirjakaupan eli ”aarreaitan” valikoimasta riittäisi. Kassakuittinauha on kuitenkin loppunut, ja Lahtisen on sännättävä ostamaan sitä Turun torin toiselta puolelta lisää.

Hetkinen? Miksei Lahtinen julkaise omia kirjoituksiaan, kun se olisi kirjoittavalle kustantamon omistajalle melkoisen helppoa.

”Ei ole poissuljettua. Pidän kyllä päiväkirjaa, ja siitä voisi jalostaa jotakin.”

Mutta kun on samaan aikaan kustantaja, kääntäjä, kustannustoimittaja ja kirjakauppias, ja vaikkei lasta enää tarvitse kuljettaa jalkapalloon, sen kirjan aika ei ole aivan vielä.

Samaan aikaan seminaarissa on päästy yli siitä, ettei Lahtinen taluttanut näytetekstien perusteella ketään menestyskirjailijaksi. Kiitos Lahtisen kommenttien, moni teksti on terävöitynyt. Muutama seminaarilainen ei antaisi tekstejään Sammakolle kustannettavaksi mistään hinnasta milloinkaan enää. Edessä on ehkä sekin päivä, jolloin sekä editoitu Lahtisen päiväkirja että seminaarilaisten hiotuimmat tekstit seisovat uunituoreina rinnan Sammakon kirjakaupassa.