Karkulahteen kallellaan

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kohtaamisia kirjamessuilla

Kuva: Mathias Laitila Kälvemark

Kuva: Mathias Laitila Kälvemark

Teksti:  Linda Skogström

 

Turun kirjamessujen kongressihuone Einossa haastatellaan lauantaina suomalaisia, Ruotsissa asuvia kirjailijoita. Minut on vetänyt paikalle Tiina Laitila Kälvemark, jonka romaania Karkulahti olen päättänyt käsitellä kandissani. Olen innoissani: Pääsen näkemään livenä Kälvemarkin, joka on tänä vuonna julkaissut romaaninsa ‒ sen, jonka olen jo rankannut lukemieni teosten top-vitoseen. Pääsen kuulemaan, mitä kirjailija itse kertoo romaanistaan, ja odotan kynä valmiina paperilla haastattelun alkua.

***

 

Haastattelijat aloittavat kysymällä, miksei Suomi, miksi Ruotsi. Kärsämäeltä, Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin oleva Kälvemark kertoo päätyneensä Ruotsiin rakkauden perässä. ”Seurasin kuin koiranpentu”, hymyileväinen nainen naurahtaa. Hän summaa elämänsä Ruotsissa lyhyesti, humoristisella asenteella. Hänestä on on helppo pitää saman tien.

Karkulahden Kälvemark kertoo hautuneen päässään kauan. Pakenevien ja rajatilassa kamppailevien ihmisten tarinat kiinnostavat kirjailijaa. Osittain tämä johtuu siitä, että hän itse koki olevansa jonkinlaisessa välitilassa, ehkä pakenemassakin, jättäessään Suomen. Itsensä pakenemisen mahdollisuudet ovat nekin nimittäin kiinnostaneet kirjailijaa jo kauan.

Päähenkilönsä, venäläistaustaisen Veran esikuvan Kälvemark kertoo kohdanneensa smoolantilaisessa huutokaupassa. Thaimaalainen nainen oli päätynyt Etelä-Ruotsiin naimisiinmenon kautta. ”Naisen tilausvaimoksi leimautuneisuus jäi vaivaamaan”, Kälvemark muistelee.

Romaaninsa päähenkilöstä kirjailija on kuitenkin rakentanut venäläisen Suomen venäläisvähemmistön suuruuden vuoksi. Kielivähemmistöt ovat jo kauan kiinnostaneet kirjailijaa. Venäjästä tai Neuvostoliitosta Kälvemarkilla ei ollut henkilökohtaista kokemusta, mutta venäläisnaisia haastattelemalla hän pääsi perille siitä, mitä on ollut olla neuvostoliittolainen ja sittemmin venäläinen. Taustatyö tuotti tulosta, ja Karkulahden naispäähenkilöstä muovautui inkeriläis-venäläistaustainen nainen.

Haastattelu juoksee, ja sen kuluessa kirjailija hyppää useaan kertaan kysymysten edelle. Niin häntä itseään kuin yleisöä ja haastattelijoitakin naurattaa. Nauru tauottaa haastattelua, ja kirjoituskäteni saa levätä hetken. Sitten mennään taas. Haluan saada kaiken ylös.

Haastattelussa liu’utaan maahanmuuttoaiheeseen – tietysti. Kirjailija kertoo, että kantaaottavuus tai poliittisuus eivät ole pääosassa hänen romaanissaan. ”Vaikka ilman muutahan kirjoittajan oma maailmankuva teksteissä pyrkii esiin”, hän lisää. Maahanmuuton kommentointi ei siis ole ollut aikeena teosta luodessa, mutta henkilökohtaisesti Kälvemark kertoo pitävänsä ennakkoluuloja suurena ongelmana. Niihin kun liittyy myös vaikeus nähdä toinen ihminen todella ihmisenä. Sellaisena, jolla on oma tarinansa.

Kun kysymyksissä siirrytään Kälvemarkin teoksen kovia kokeneisiin naisiin, hän muistuttaa yleisöä kysymyksen toisesta puolesta: ”Kyllä ne miehetkin ovat kovia kokeneita.” Onnettomilla naisilla on kuitenkin niin Kälvemarkin aiemmassa novellikokoelmassa kuin Karkulahdessakin päärooli, jonka hän perustelee hymähtäen: ”Kuka nyt onnellisista ihmisistä haluaa kirjoittaa?”

Karkulahden tärkeimmäksi teemaksi Kälvemark määrittelee karkaamisen ja pakenemisen. Romaanillaan hän tahtoo myös sanoa, että vaikeat asiat on uskallettava kohdata, jos mielii siirtyä elämässä eteenpäin. Myös muistojen ja muistamisen teemat ovat romaanissa korostetusti esillä, samoin se, miten toiselle ihmiselle uskoutuminen voi olla avain muistoista vapautumiseen.

”En tiedä, onko sen nimistä paikkaa olemassa”, vastaa Kälvemark kysymykseen romaanin tapahtumapaikasta. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan useat “karku”-alkuiset paikannimet ovat kuitenkin romaanin tapahtumapaikan pohjana. Kuten teoksessa, myös tosielämän “karkupaikat” olivat vanhojen piilopirttien paikkoja. Noihin pirtteihin vietiin turvaan etenkin naisia ja lapsia, kun venäläismiehittäjien tuhoamisvimma oli pahimmillaan Isonvihan aikana, 1700-luvun alussa. Kälvemarkin teoksessa Karkulahden vanhalla piilopirtin paikalla ovat tosin venäläisetkin saaneet osansa julmuuksista.

Haastattelijoita ja yleisöä kiinnostaa, mistä Kälvemarkin ilmaisuvoimainen kieli kumpuaa. Lyyrisen kielenkäyttönsä kirjailija kertoo oppineensa kuuntelemalla puhutun kielen rytmiä etenkin radiossa työskennellessään. ”Kielen on kuulostettava musiikilta, kun sitä lukee”, hän toteaa.

Suomen kielen Kälvemark kertoo säilyttäneensä kirjoituskielenään, koska ruotsia hän ei vielä ”tunne omistavansa” samalla tavalla. Kirjailija kertoo suomen olevan hänelle niin rakas kieli, että pelko oman suomenkielen köyhtymisestä on suuri. Sen vuoksi hän kuvaa kulkevansa ”korvat höröllä” suomenvierailuillaan. ”Pohjois-Pohjanmaan kieli, murre on verenkierrossani”, hän lisää. Kirjailijan puheessa minkäänlainen kielen köyhtyminen ei  kuulu, vaikka ruotsinvuosia on takana jo parikymmentä.

Lopuksi Kälvemark kertoo hieman tekeillä olevasta kolmannesta teoksestaan: ”Epämääräinen kasa liuskoja on olemassa.” Kirjailija toteaa, että työ näyttää vahvasti kääntyvän romaaniksi, muttei vielä uskalla antaa lupauksia julkaisuajankohdasta. Oli ajankohta mikä hyvänsä, minä en malta odottaa.

 

***

Haastattelun jälkeen uskallaudun juttusille kirjailijan kanssa. Hän kirjoittaa minun kappaleeseeni Karkulahtea omistuskirjoituksen ja nimikirjoituksen. Hiukan ujona kerron tekeillä olevasta kandistani, ja Kälvemark vaikuttaa innostuneelta: ”Lähetätkö sen kandin sitten mulle?”

Ilman muuta vastaan myöntävästi. Olen onnessani, kun Kälvemark kirjoittaa suttuiseen muistivihkooni sähköpostiosoitteensa: Oikea kirjailija tahtoo lukea kandini! Jollei draivia työhön vielä ole ollut riittävästi, nyt sitä on. On onnistuttava tekemään kandintyö, jonka kehtaa Kälvemarkille lähettää. Siitä on tultava hyvä.