Kangastus 38: Harhakuvia ja rajankäyntiä 1930-luvun Helsingissä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Kritiikit

kangastus38Teksti: Anne-Maija Aalto

Kjell Westö: Kangastus 38.
Suomentanut Liisa Ryömä. 344 sivua. Otava 2013.

“Kangastus. Kangastuksia maailma täynnä. Koko aamu ja koko hänen elämänsä tuntuivat hauraalta kangastukselta.”

Näin pohtii toinen Kjell Westön romaanin päähenkilöistä, keski-ikäinen asianajaja Claes Thune. Kangastus 38 tuntuukin rakentuvan nimensä mukaisesti harhakuvien varaan: menneisyys ja sisällissodan muisto häilyvät vielä näköpiirissä kangastuksen lailla, samoin seuraava sota, joka tekee jo Euroopassa tuloaan ja alkaa langettaa varjojaan Suomessa saakka. Romaanissa ollaan kuin välitilassa, jumissa jossakin menneen ja tulevan välissä, jossa mistään ei oikein saa otetta. Tunnelma on oudon odottava, lähes pysähtynyt. “Kaupungin yllä lepäsi epätodellinen tunnelma. Elämä kuin uni, ääriviivaton kangastus”, kuvaillaan romaanissa. Westön Helsinki tuntuu kuin pidättävän hengitystään: ilma seisoo, sumu on paksua, harmaus on peitto kaiken päällä.

Tällaisessa välitilassa elää myös Matilda Wiik, Thunen napakka ja osaava konttoristi. Hiljaisen ulkokuoren taakse kätkeytyy kuitenkin jotakin synkkää ja salaperäistä. Töissä hän on pätevä rouva Wiik, vapaa-ajalla elokuvien – kangastuksia nekin – maailmaan intohimoisesti sukeltava Matilda. On kuitenkin myös kolmas puoli, arvaamaton ja kostoa janoava Milja-neiti, jonka Matilda haluaisi jo mieluummin unohtaa. Nimisymboliikka kuvaa hyvin Matildan persoonan monijakoisuutta, joskin se toimisi kenties paremmin vähemmälläkin alleviivaamisella. Paria vuosikymmentä aiemmin Matilda on joutunut kokemaan punaisten vankileirien hädän ja kauhut, eivätkä painajaiset jätä häntä vieläkään rauhaan. Arvaamatta menneisyys kohtaa kuitenkin nykyisyyden ja Matildalle tarjoutuu tilaisuus kostaa. Vankileirillä Matildan raiskannut mies, johon viitataan romaanissa nimellä Kapteeni, on sattumoisin Thunen Keskiviikkokerhon jäsen. Matilda tunnistaa miehen, mutta mies ei muista häntä. Tästä tarina alkaa, ja jatkuu verkkaisesti mutta varmasti kohti vääjämätöntä loppuaan. Westö pitää langat tiukasti käsissään. Yksi tarina kietoutuu toiseen ja lopulta kaikki nivoutuvat yhteen samojen teemojen alle. Milloin ihminen toteuttaa todellista minuuttaan? Mistä pahuus oikein kumpuaa?

Westö tuo taidokkaasti esiin myös rajat, jotka määrittävät ja jakavat kirjan henkilöitä. Helsinki jakautuu kahtia suomen- ja ruotsinkielisiin, porvareihin ja työväestöön, punaisiin ja valkoisiin. Rajat ovat läsnä näkymättöminä jännitteitä kaikkialla hänen elämässään. Ne näkyvät Keskiviikkokerhon yhä enemmän eriävissä mielipiteissä, kaupunginosissa, politiikassa ja uskonnossa. Iloinen kaksikymmenluku tuntuu kangastukselta nyt, kun yksinäinen Thune muistelee onnenhetkiä entisen vaimonsa Gabin kanssa. Tunne siitä, että olisi matkalla jonnekin, on kadonnut ja elämää sykkivän Tukholman tilalle on tullut harmaa ja pysähtynyt Helsinki.

Romaanin ajankuvaus on uskottavaa, taidokasta ja viimeistä yksityiskohtaa myöten mietittyä. Vuosikymmenten takainen Helsinki kuin herää eloon miljöön kuvauksen myötä. Westö on romaanissaan onnistunut tavoittamaan 1930-luvun Helsingin tunnelman aina vivahteikasta ja vanhahtavaa kieltä myöten. Tästä toki kuuluu kunnia myös Liisa Ryömän hienolle suomennostyölle.

Anne-Maija Aalto