Kajastus

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Kuva: Chris Chan

Teksti: Maria Mäkituomas

 

Hetken ajan olin ehtinyt kuvitella, että voisin pysyä räpiköiden pinnalla. Sitten hän ilmoitti: ”Omaa verta sen olla pitää.” Hän hehkui jo pelkästä ajatuksesta muikea hymy huulillaan ja silmissään jääkiekkojoukkueen kahmimien pokaalien kiilto. Me asuisimme isossa talossa, ja minä varmaankin pyyhkisin pölyt palkintokaapin päältä ja kiillottaisin diplomit, jotta kiitokset näkyisivät selvemmin. Jotta keneltäkään eivät jäisi huomaamatta ansiot, joista hän olisi niin ylpeä. Jotta hän voisi ravita kehuilla ruumiinsa, jolla hän oli onnistunut luomaan jotain, jossa heijastui hänen erinomaisuutensa.

”Ai miten niin et halua?” hän kysyi. Oikeastaan se ei ollut kysymys, vaan syytös. ”En vain halua”, totesin. Hän puuskahti. Suudelmat ihollani tuntuivat yhä kosteilta, kun hän vetäytyi yltäni. Hän kierähti selälleen ja tuijotti tyrmistyneenä kattoon.

Hän ei tiennyt, ettei minun ruumiini pystyisi siihen, ei vielä. Epätoivoisen nääntyneenä se oli kerran ahminut omat munasolunsa ravinnokseen ja ahnaasti kurkotellut muitakin soluja kohti, väsymättä, ajattelematta. Minä en ollut kertonut, eikä hän ollut päässyt tuomitsemaan. Uusi vaatimusten meri alkoi kohista ympärilläni ja kiskoa minua hitaasti pohjalle ennen totuuden paljastumista, eikä rantaviivaa enää näkynyt.

”Eikö me muka sovittu tästä?” hän puhisi. ”Ei me olla sovittu mitään”, vastasin. Minulla kyllä oli aavistus sopimuksista, joita hän oli mielessään laatinut. Niistä jokaisesta vain puuttui minun allekirjoitukseni. Hän tuhahti. ”Ei jumalauta. Koska sinä sitten ajattelit mainita asiasta?” Kohautin olkiani. Me molemmat tuijotimme kattoa ja silloin ymmärsin, että ei pelkästään pakottava haaveeni sirosta vartalosta, vaan myös hän oli minulle katto, ei taivas.

Minä en pystyisi kasvattamaan mitään, ennen kuin olisin kasvattanut itseni. Hän ei huomannut sellaisia asioita. Hän ohjasi aina katseeni ensiksi kohdistumaan häneen ja sitten hänen päämääriinsä, joiden kuuluisi olla meidän yhteisiä. Siinä maatessamme katselimme ensimmäistä kertaa samaan suuntaan, mutta emme nähneetkään mitään. ”Minkä takia ei?” hän jatkoi inttämistään. ”Minä en vain halua!” kivahdin. Totuus velloi sisälläni vaativasti. Se oli jo vyöryä huulilleni, mutta sitten kasvatin kielelleni aallonmurtajan. Tämä oli minun mahdollisuuteni.

”Ei tämä vaan toimi, jos et halua kanssani samoja asioita”, hän tiuskaisi.

Nielaisin. ”Niin. Ei taidakaan toimia.”

Käänsin kylkeä. Minun ei tarvitsisi enää kiikaroida horisonttia, jonka hän näki niin selvärajaisesti. Rattaat kiisivät kirskuen ulos yhteisestä elämästämme. Palkintovitriinin lasi särkyi rätisten ja säpäleet sinkoilivat spanielin raapimalle parketille. Paneloitu katto sortui päälläni enkä vielä kaiken tomun seasta nähnyt, minkä väristä sen yläpuolella oli.