Kahvikuppineuroosi

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Kuva: Heather/Flickr

Kuva: Heather/Flickr

Teksti: Frida Maria Pessi

 

Jutta kaatoi minulle kahvia. Lorautti kupin niin täyteen, ettei maito meinannut mahtua ja hymyili aurinkoisesti. Nostin kupin ilmaan ja tunsin käsieni tärisevän. Hymyilin Jutalle takaisin, koska halusin viedä hänen huomionsa tärinästä. Kahvikuppi kieppui tassilla ja kilkatti äänekkäästi, kun lähdin suunnistamaan kohti paikkaani kahvipöydässä. Sosiaalisten tilanteiden pelko, oli Niina diagnosoinut kotipsykologin varmuudella ja luetellut ulkoa terveyskirjaston kuvauksen. Mutta ihan sama, miksi sitä kutsui silloin, kun petturiaivot välittävät viestin petturikäsille ja kippasivat kupillisen kuumaa uunituoreen kummisedän niskaan kesken ristiäiskahvituksen. Hups vaan ja paidankauluksesta sisään.

Siihen nähden, miten hyvin jäin yleensä sivuun, onnistuin kiskaisemaan huomion itseeni kuin valtavana ammottava musta-aukko. Katselin, miten ruskea kahviläikkä imeytyi valkoisen paitaan ja kaikki muut katselivat minua. Pidin oman huomioni tiukasti tahrassa. Se laajeni hitaasti ja toi mieleen nopeutetun animaation mannerten muodostumisesta. Tahra saattoi muistuttaa hieman Australiaa. Ja kummisetä muistutti lähinnä vihaista.

Jutta oli tietysti kaatanut tahallaan kuppini niin täyteen. Etten vaan pääsisi edes vahingossa kummisedän suosioon nyt, kun Elinakin oli paikalla. Jutta oli Niinan käly, ja totta kai Niina oli kertonut hänelle minun kahvikuppineuroosistani. Viimeistään vauvan synnyttyä Niinasta ja Jutasta oli tullut läheisiä, vaikka Niina oli tuntenut Jutan paljon vähemmän aikaa kuin minut. Onneksi olin saanut kaadettua kuppiin edes tilkan maitoa viilennykseksi.

Minua otti päähän. Mutta enemmän varmaan otti päähän kummisetää, jonka paita näytti kalliilta. Egyptiläistä puuvillaa, tai jotain. Kummisetä kavahti ylös tuoliltaan ja pyörähti ympäri. Kirosi niin, että ainakin papin korvissa vihloi. Tuli vähän erilainen kaste, rajumman puoleinen. Alkoi naurattaa, mutta pakotin itseni nielemään kikatuksen. Eikä se ollut edes vaikeaa, kun katsoi kummisedän ilmettä.

Vaikka ei edessäni seisovaa miestä varsinaisesti voinut sedäksi kutsua. Teemu oli suurin piirtein minun ikäiseni, pitkä ja komea. Niinan miehen serkku ja varmasti porukan tavoitelluin poikamies. Oli Teemun vino hymy jäänyt minullekin mieleen, mutta nyt siitä hymystä ei ollut tietoakaan. Vaikka Teemu osasi yleensä piilottaa todelliset ajatuksensa kevyeen flirttiin, tiesin hänen olevan tarkka ulkonäöstään. Tällä hetkellä hänen päänsä varmasti kiehui kahvipannun lailla.

Elina toimi ensimmäisenä, niin kuin aina. Syöksyi paikalle enkelikiharat kieppuen ja alkoi taputella Teemun niskaa servetillä. Ihastuttava Elina. Ihmeellinen Elina. Niinan pikkusisko. Aina täydellinen Elina. Vuosia sitten me olimme sulkeneet Elinan komeroon, kun emme halunneet ottaa pikkulasta mukaan leikkeihimme. Mutta nykyään, ihan niin kuin Jutankin kohdalla, veri oli vettä sakeampaa ja aikuiseksi kasvanut Elina kuului kalustoon.

Elina ryhtyi ratkomaan tilannetta täydellisen naisen supervoimillaan. Totta kai Elina halusi osoittaa olevansa parempi kuin minä. Kostaa minulle kaiken, mitä oli joutunut lapsena kestämään. Eihän hän voinut isosiskolleenkaan kostaa. Ei nyt, kun oli astunut kummitädin tärkeään tehtävään. Elina hyöri Teemun ympärillä niin, etten itse päässyt väliin edes pyytämään anteeksi. Seisoin vain paikallani, kuin nurkkaan komennettu koulutyttö tai se kuuluisa norsu posliinikaupassa. Mielikuva koulupukuun ahdetusta elefantista sai padon sortumaan ja aikaisemmin pidättämäni nauru karkasi huuliltani epämääräisenä nikotteluna. Siitä oli kuitenkin mahdotonta erehtyä. Se oli täysin tunnistettavaa naurua.

Miksi minä aina reagoin kaikkeen väärin?

Teemukin reagoi naurunpuuskaani ja katsoi minua kuin hullua. Myös Niina irrottautui viimein perheonnestaan ja käänsi huomionsa minuun. Jopa Onniksi nimetty vauva tuijotti minua isänsä sylistä, eikä mikään tilanteessa vastannut hänen uutta nimeään. Olin pilannut koko jutun. Tämänkin. Alun perin minua oli harkittu kummiksi. Niinasta olisi ollut ihanaa, jos minä ja Teemu olisimme löytäneet toisemme yhteisen vastuun äärellä. Niinan kuvitelmissa meistä olisi tullut pariskuntakavereita, jotka olisivat käyneet mökillä ja matkustelleet yhdessä. Vastavuoroisesti olisimme pyytäneet Niinan miehineen omien lastemme kummeiksi, ja kaikki olisi ollut pelkkää päivänsädettä.

Mutta enhän minä ymmärtänyt mitään lapsista tai kummin tehtävistä. Rippikoulustakaan ei ollut jäänyt mieleen kuin muutama leirilaulu. Viimeistään nyt Niinakin oli varmasti tyytyväinen, että olin kehottanut häntä pyytämään Elinaa kummitädiksi minun sijastani. Ehkä Elina löytäisi kummisedän kanssa yhteisen sävelen ja synnyttäisi Niinalle kymmenen kummilasta. Eipä Teemu ainakaan tuntunut pistävän pahakseen Elinan apua. Itse olin kelvannut näihin ristiäisiin vain leipuriksi, kuten aina. Minä leivoin juhliin teemaan sopivan koristeellisen kakun, jonka kuvaa muut sitten jakoivat kilpaa Instagramissa tuntemattomien ihasteltavaksi.

Katsoin Niinaa ja pappia, joka työnsi suuhunsa pari keksiä. Varmaan välttyäkseen saarnaamasta. Katsoin Juttaa ja muita sukulaisia, jotka keskittyivät kahvikuppeihinsa, ja Elinaa, joka oli liimautunut kummisedän kylkeen kuin iilimato lohduttaakseen kaltoin kohdeltua komistusta.

– Joo kivat juhlat. Hieno nimi. Kiitos vaan, mun pitää nyt mennä, julistin vähän

liiankin kovalla ja korkealla äänellä.

Kompuroin eteiseen, eikä kukaan huutanut perääni. Tai Niina kyllä taisi kutsua minua nimeltä, mutta en halunnut jäädä ystäväni tuomittavaksi. Ilman sähläämistäni he voisivat jatkaa juhlia hyvin mielin. Avoimesta keittiönovesta näin pöydällä kakun, jonka olin leiponut. Sen leikkaaminen oli jäänyt järjestämäni ohjelmanumeron jalkoihin. Kakku oli kaksikerroksinen ja kaunis, ehdottomasti yksi parhaistani. Karkkihelmin koristeltu sininen marsipaanirusetti kruunasi kokonaisuuden, mutta tuskin kukaan edes huomaisi sitä nyt, kun olin kastanut kummisedän kahvilla. Hetken mielijohteesta nappasin pöydältä ison lusikan ja aloin annostella kakkua eteiseen jätettyihin kenkiin. Rusettikoristeen sujautin pienenä bonuksena kummisedän vasempaan nahkakenkään. Siinä teille ikimuistoiset juhlat, toivotin mielessäni ja kolautin oven kiinni perässäni.