Kääntäminen on kutsumusammatti

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kohtaamisia kirjamessuilla

Lucas van Valckenborch - The Tower of Babel

Lucas van Valckenborch – The Tower of Babel

Teksti: Rosa Aphalo

Kirjallisuudesta puhuttaessa kääntäjät jäävät usein varjoon. Heitä pidetään itsestään selvinä ja heidät huomataan vasta kun he tekevät virheen. Turun kirjamessuilla viisi kääntäjää ja kaksi kirjallisuuskriitikkoa kokoontui keskustelemaan käännöstyöstä ja sen arvostelusta.

 

”Ei ole olemassa kääntämistä, on vain kirjoittamista”, kääntäjä Kersti Juva julistaa räväkästi heti alkuun. Turun kirjamessujen viimeisen päivän paneelikeskustelu ”Elämme käännetyssä maailmassa” on koonnut kääntäjät Jyrki Kallion, Alice Martinin ja Kersti Juvan pohtimaan kaunokirjallisuuden kääntämistä. Haastattelijana toimii Heikki Karjalainen Suomen kääntäjien ja tulkkien liitosta.

Kersti Juvan aloitus herättää heti keskustelijat pohtimaan kääntäjän työn luovaa puolta. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että pelkkä kielitaito ei riitä. Vaikka osaisi vierasta kieltä ja suomea täydellisesti, ei se tarkoita että osaisi kääntää. Tarvitaan taito kirjoittaa ja kyky käyttää suomen kieltä luovasti. ”Lisäksi täytyy osata venyttää kieltä oman idiosynkraattisen tapansa yli”, Alice Martin selittää. Kirjoittajan täytyy siis päästä eroon ominaisista kirjoitustavoistaan ja kirjoittaa kuin olisi joku muu.

 

Kääntäjä on kirjailija

Kaikki keskustelijat ovat yhtä mieltä siitä, että kääntämiseen otetaan usein hyvin tekninen asenne. Kääntäjän ajatellaan olevan kone, joka muuttaa tekstin kielestä toiseen. Alice Martin harmittelee puheenvuorossaan ajattelutapaa, jonka mukaan ”runoja saavat kääntää vain oikeat runoilijat”. On loukkaavaa kääntäjiä kohtaan, ettei heidän ajatella olevan tarpeeksi hyviä kääntämään runoutta. Hänen mielestään ajatus pitäisi kääntää ympäri: ihminen, joka osaa kääntää runoja, on myös itse runoilija. Samoin kirjallisuuden kääntäjä on kirjailija.

Tekninen ote tulee erityisesti esiin kustannustoimittajilla. Jyrki Kallion mukaan käännöstekstit toimitetaan tarkemmin kuin alun perin suomeksi kirjoitetut teokset. Suomeksi kirjoitettuja tekstejä ei uskalleta editoida niin paljon, koska ajatellaan kielenkäytön olevan taiteilijan vapautta. Kääntäjiä sen sijaan ei pidetä luovina työläisinä, joten vaatimukset sääntöjen noudattamiselle ja oikeakielisyydelle ovat tiukemmat. Toisaalta ajattelutapa vallitsee myös kääntäjien itsensä keskuudessa. Alice Martin toivookin, että kääntäjät itse uskaltaisivat rohkeammin olla taiteilijoita.

”Pitää olla vimma ja kyky, pelkkä taito ei riitä”, Kersti Juva sanoo varma katse yleisössä. Kääntäminen on vaikea työ, josta ei saa rahaa eikä arvostusta, joten sen tekemiseen täytyy olla palava kutsumus. ”Kääntäjä on kutsumusammatti siinä missä kirjailija tai taiteilijakin. On vain pakko kääntää”, Kersti Juva maalailee. Kääntäjä tarvitsee kuitenkin myös muita taitoja. Kaikki keskustelijat pitävät olennaisina laajaa yleissivistystä, kirjallisuuden- ja kulttuurintuntemusta sekä tutkimusintoa.

Erityisesti tietokirjoja kääntänyt Jyrki Kallio korostaa kääntäjän roolia tutkijana. Tarinan lisäksi kääntäjän täytyy kääntää vieras kulttuuri ja ajatusmaailma suomalaiselle yleisölle ymmärrettävään muotoon. Kersti Juva kertookin kuluttaneensa elämästään suuria aikoja yrittäen ymmärtää englantilaista kulttuuria ja mentaliteettia. Jos ei ymmärrä lähtömaan ajatusmaailmaa, on mahdotonta kääntää sitä suomeksi. Nykyään hän tunteekin olevansa jo niin syvällä englantilaisessa ajatusmaailmassa, että kokisi hankalaksi alkaa kääntää esimerkiksi yhdysvaltalaista kirjaa, jonka taustalla oleva kulttuuri on täysin toinen.

 

Moniselitteinen kaunokirjallisuus

Vaikeinta ja mielenkiintoisinta kaunokirjallisuuden kääntämisessä on tekstin moniselitteisyyden säilyttäminen. Kersti Juvan mukaan asiatekstin tehtävä on olla yksiselitteinen, kun taas kaunokirjallisuuden ei. Vaikeinta kääntäjän työssä onkin tekstin epämääräisyyksien välittäminen kielestä toiseen. Asioita ei ole koskaan mahdollista sanoa täsmälleen samalla tavalla kahdella eri kielellä, eikä kaikkia merkityksiä välttämättä pysty pitämään mukana. Kääntäjän täytyy tehdä päätös siitä, mikä tekstissä on olennaista.

On kuitenkin erilaista kääntää ruotsalaista dekkaria kuin modernismin klassikkoteosta. Alice Martin huomauttaa, että toisten kirjojen kääntäminen on vaativampaa kuin toisten. Esimerkiksi hänen suomentamastaan Liisa Ihmemaassa -kirjasta oli jo valmiiksi olemassa monta käännöstä. Juuri uudelleenkääntäminen tekeekin käännöksen näkyväksi myös yleisölle, sillä jokainen käännös on erilainen.

 

Kääntäjät kehittävät suomen kieltä

Keskustelussa korostuu kääntäjien merkitys suomen kielen kehityksen kannalta. Kriitikko Sanna Nykvist ottaa esimerkiksi Jane Austenin romaanit. Koska suomen kielellä ei ole olemassa niin vanhaa kirjallisuutta, kääntäjä joutuu itse luomaan kieleen ulottuvuuksia, joita siinä ei ennestään ole. Käännösten laatu vaikuttaa suuresti siihen, miten suomea käytetään myös alkuperäisesti suomenkielisissä teoksissa. Käännöskeskustelun osanottajat ovatkin huolissaan siitä, että kääntäjiltä vaaditaan työssään yhä suurempaa nopeutta. Jos kääntäjä joutuu työskentelemään kiireessä, tekstistä ei tule hyvää suomea. Tämä taas voi johtaa siihen, että suomalaiset alkavat itsekin kirjoittaa huonoa suomea.

Kritiikkikeskustelun lopuksi ilmi tulee kysymys kielen ja tyylin tärkeydestä. Yleisöstä kommentoiva henkilö pitää ongelmallisena sitä, että suomalaisessa perinteessä keskitytään liikaa kirjallisuuden teemoihin, henkilöhahmoihin ja tarinaan. Sen sijaan ei keskustella kielestä ja tyylistä, vaikka juuri niistä kaunokirjallisuus perimmältään koostuu. Käännöstyössä korostuu se, että jokainen sana on valinta.

 

Kuinka käännöstä voi arvostella?

Keskustelu käännöskirjallisuudesta jatkuu ”Käännös ja sen kritiikki” -keskustelussa, jossa puheenaiheena on käännöskirjallisuuden arvostelu. Keskustelijoina ovat kääntäjät Alice Martin ja Jarkko Kankaanpää sekä kriitikot Sanna Nykvist ja Päivi Kosonen. Haastattelijana toimii Virpi Hämeen-Anttila.

Keskustelussa käännöskirjallisuuden kritiikistä esiin tulee kysymys kääntäjien saamasta vähäisestä arvostuksesta. Alice Martin sanoo, että kääntäjä saa olla iloinen jos kritiikissä mainitaan käännöksen olevan ”sujuva”. Usein arvostelija ei mainitse käännöstyötä ollenkaan. Kriitikko Päivi Kosonen myöntää ”valitettavan usein” kuittaavansa käännöksen liian vähällä, sillä kritiikkien pituus lyhenee koko ajan. Yleisössä istuva kääntäjä antaakin suoraa palautetta ja toivoo, että kääntäjän työhön kiinnitettäisiin kritiikeissä enemmän huomiota.

Keskustelussa kääntäjää verrataan monta kertaa siivoojaan: hänet huomataan vasta, jos hän tekee työnsä huonosti. Jos käännös on hyvä, kehutaan alkuperäisteoksen tekijää, jos huono, haukutaan kääntäjää. Tosin myös toisenlaisia tarinoita tulee esiin. Kriitikot myöntävät, että saattavat antaa parempaa palautetta kuin käännös oikeasti ansaitsisi. ”Esimerkiksi suomennetuista klassikoista kriitikot saattavat pelätä antaa kriittistä palautetta, koska teoksen suomentaminen on kuitenkin kulttuuriteko”, Sanna Nykvist selittää. Kritiikin tekemistä vaikeuttaa se, että Suomi on pieni maa, jossa kaikki tuntevat toisensa. Kriitikko ei halua murskata ihmistä, joka on tavallaan myös kollega. Kääntäjät itse kuitenkin toivovat kriitikoilta rehellistä palautetta. ”Kriitikon pitää voida sanoa lukijalle, että tätä kirjaa ei kannata lukea”, Alice Martin sanoo. Se on kriitikon tehtävä.

Mistä hyvän käännöksen sitten tunnistaa? Kukaan ei voi osata kaikkia maailman kieliä ja verrata alkuperäisteosta käännökseen. Sanna Nykvist kuitenkin sanoo että vaikka alkuperäisteksti olisi makedoniaa, käännöksen huonouden kyllä huomaa. Kersti Juva liittyy keskusteluun yleisön puolelta ja vertaa kirjallisuutta musiikkiin. Alkuperäisteos on nuotit ja käännös jonkun nuottien perusteella soittama musiikki. Ei tarvitse nähdä nuotteja voidakseen kysyä: Soiko se puhtaasti? Kuulostaako se hyvältä? Jos soi, käännös on luultavimmin onnistunut.