Jouluista harmain

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Dan Century/Flickr

Kuva: Dan Century/Flickr

Teksti: Linda Skogström

 

Perhejouluna se minulle myytiin, niin ne sitä mainostivat. Kuvittelin jonkinlaisen hilpeän yhteenkokoontumisen täteineen, enoineen, setineen, serkkuineen päivineen. Mutta kun tulin paikalle, ei meitä ollut kuin äiti, isä, alkoholisoitunut isoveljeni ja minä, harhaan johdettu sielu.

En ollut pitkään aikaan viihtynyt lapsuudenkodissani, mutta selitin vanhemmilleni poissa pysyttelyn johtuvan pitkästä, kalliista matkasta ja sitä rataa. Kolme viimeistä jouluakin olin viettänyt uudessa kotikaupungissani milloin kenenkin kaverin sohvalla kostean juhlinnan päätteeksi. Olin suoraan sanoen unohtanut, miten joulua vietettiinkään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, ja siksi odotin ”perhejoululta” paljon.

Olin kuvitellut mahtavan tunnelman, ylenpalttiset sapuskat, mielettömän määrän toinen toistaan rakastavammin paketoituja lahjoja ja suurensuuren ihmispaljouden, josta löytyisi joku niin kaukainen, raamikas pikkuserkun pikkuserkku, ettei mistelinalusjutuilta voitaisi välttyä millään. Olin sanalla sanoen unelmoinut kiihkeistä suuteloista puurosta bongattu manteli takataskussa.

Matkustin aatonaattona ahtaassa bussissa vanhaan kotikaupunkiini, ja päätin kuunnella matkan ajan Spotifysta kauneimpia joululauluja. Olihan tunnelmaan päästävä. Vieressä istuva vanha lehmä vain tuntui kokevan henkilökohtaisena loukkauksena sen, että hyräilin laulujen tahdissa. Lopetin, ja kuuntelin hiljaa klassista, jonka fiilis toi mieleen putoavan lumen.

Mutta mitä lähemmäs vanhaa kotiseutuani tultiin, sitä sulaneemmaksi muuttui se lumi, jota ulkona näkyi. Kun astuin bussista määränpäässäni, lumilaikkuja näkyi enää siellä täällä, ja nytkin nyyhkyttävä vesisade oli paljastanut aiemmin lumen alla piilossa olleet koiranpaskat.

Kun pääsin kotiovelle, tunsin jonkinlaista lämpöä. Se tunteellisuus oli virhe. ”Mää oon täällä pyykkihommissa, tee itelles vaikka kahvia”, huuteli äiti toisesta päästä taloa. Isä murahteli sohvalta muttei katsonut päin, ja veli oli kuulemma asioilla. Kyllä minä ne asiat tiesin. Alkon kautta kioskin katoksen alle jakamaan jallupulloa muitten renttujen kanssa ja iltamyöhällä vavisten kotiin taskut tyhjinä.

Odotin, että jääkaapista löytyisi jo jotain huomista aattoa ennakoivaa, ja että kuusi komeilisi jo paikallaan olohuoneen nurkassa. Ei. Jääkaappi oli lähes tyhjä, samoin kuusen mentävä alue olohuoneessa. ”Pittää lähtiä kaupassa käymään ja kuusenhakkuun”, sanaili isä sohvalta. ”Kai sää lähet mun kanssa aamusta mettään ku ei siitä Akista tiiä taas.”

Kahvit sain keitettyä ja juotuakin ennen kuin äiti ehti tervehtimään. ”No moi nyt, mitä ihmettä sulla on päällä?” Katsoin vähän nolona villapuseroani, jossa komeili glitteriporo. ”No mää jouluksi tämmösen”, sain sanottua hiljaa, mutta isä keskeytti: ”Olokaapa hilijaa ku mää koitan tän urheiluruu’un kuulla.” Äiti lähti takaisin kodinhoitohuonetta päin.

Myöhemmin lähdettiin paniikinomaisille jouluruokaostoksille. Äiti tohotti hyllyjen välissä, isä vatuloi lihatiskillä kinkkuja vertaillen. Lopulta se valitsi niin pienen, etten odottanut meille enää ainoatakaan vierasta. Kotona huomattiin, että häslingissä oli unohdettu ostaa glögit ja tähtitorttutaikinat, ja minut passitettiin täydennysreissulle. ”Et sää autolla lähe, nuoret jalat, varmaan jaksat käyä”, isä murisi sohvalta. Se tuijotti jotain uusintaa kauden hiihtokisoista, ja olikin parempi poistua talosta kuin tulla taas hiljennetyksi jonkun huonosti hiihtäneen suomalaisurheilijan vuoksi.

Illalla äiti ja minä laitoimme kinkun paistumaan, ja kirosimme isän pihiyttä. ”Saakelin ukko, totoa pellaa joka viikolloppu islla panoksella, mutta surkian kinkun vaan kehtaa ostaa”, marisi äiti.

Keittelimme kokoon klimppisen sekametelisopan odottamaan aamupuuroa, johon äiti tajusi unohtaneensa ostaa mantelin. Ei ollut tulossa ensi vuodellekaan onnea. Äiti poltti vielä koreaksi lopuksi sinapin pohjaan, ja valvoi uuden satsin äärellä niin myöhään, että oli aamulla lähes yhtä kärttyinen kuin isä.

Silmät vielä puoliksi kiinni äiti rupesi aamulla puurontekoon. Veli kuorsasi krapulassaan takkahuoneen keinutuolissa, kun isä ja minä puimme sadevaatteet ja lähdimme kaatamaan kuusta metsätontilta, joka kuului isän vihamiehelle. Tämä Vesalainen oli ollut isän verivihollinen siitä asti, kun kansakoulussa oli jostain tytöstä riidelty. Tyttö oli nykyään naimisissa Vesalaisen serkun kanssa, ja vihanpito jatkuisi varmaan hamaan hautaan saakka kolmen miehen välillä.

Kaadoimme käsisahalla alueen komeimman kuusen, ja lähdimme raijaamaan sitä kotia kohti. Puolivälissä matkaa isä hapuili kuvettaan ja totesi, että sillä oli jäänyt puukko matkasta. Metsään sen oli täytynyt pudota, ja minä jäin yksin sateeseen valtavaa kuusta raahaamaan. Kirosin isän kaiverretun puukon maasta taivaisiin, kun retuutin kuusta kotiin päin. Vastaan pyöräili lauma pikkusällejä, jotka huutelivat rivouksia. ”Painukaa kottiinne huutelemmaan saatanan rääväsuut”, huusin niille, mutta ne vain nauroivat ja keulivat pyörillä niin vaarallisen näköisesti, etten uskonut yhdenkään elävän ensi vuoden puolelle.

Äidillä oli puuro ja soppa pöydässä, kun tulin kotiin. Veli röyhtäili toisella puolen pöytää lehti levällään edessään. Äiti ja isä eivät ollet koskaan paljon lehtiä lukeneet, mutta tämä oli tilattu veljeä varten. ”Pittää pysyä kartalla”, oli veli toistellut matrana jo vuosia, ja yhtä kauan minä olin pitänyt mölyt mahassani siitä, miten uskoin sen paremmin kartalle pääsevän. Tuskin siinä lehti auttaisi paljoakaan.

Veli ei puurosta perustanut, ja soppakin oli kuulemma oksettavaa. ”Hirviät limamöykyt täällä, kuka tän on keittäny? Pitäkää soppanne”, se marisi, nousi jääkaapille ja sihautti auki tasoittavan.

Isän kanssa pystytetimme kuusen kiikkerään kuusenjalkaan. Kuusenkynttilät riittivät vain latvaosaan, ja alaosaan ripustettiin hapsunauhaa. Minä viimeistelin maailman mauttomimman joulupuun kuhmuraisilla palloilla, joista suurimmasta osasta puuttui naru. Lopulta kuusessa oli riemunkirjava pläjäys palloja, joista joku riippui kultaisesta satiininauhasta, joku punaisesta, ja loput sinisestä villalangasta.

”Tulleeko tänne muita?” kysyin äidiltä, kun se kaivoi esiin vain jouluisin käytettäviä astioita kaappien pohjilta. ”Voi olla että Sakari tullee lasten kanssa, mutta ei muita varmaan”, äiti vastasi. No, tuntuisi varmaan mukavalta nähdä lasten jouluiloa, olkoonkin että lapset olisivat pisamaisia hirviöitä, joita minun piti kutsua serkuikseni. Niiden äiti oli lähtenyt jonkun etelänmaalaisen matkaan puolisen vuotta sitten, ja Sakari-eno koetti selviytyä kolmen alakoululaisen huoltajana. ”Aki, sitte et lasten nähen ryyppää, kuulitko”, huusi äiti olohuoneeseen, jonka matolle veli oli pysähtynyt lepäämään matkallaan sohvalle.

Isä palasi raivokkaana kotiin. Puukkoa ei ollut löytynyt, ja jotenkin se sai koko asian käännettyä Vesalaisen syyksi: ”Perkeleen kommari vei multa puukonki vielä! Revin sen paskakuusista latvat pois ennenku kottiin lähin!” Äiti nyökkäsi ja kauhoi isälle puuroa. ”Ookko sää tän polttanu, ja kuka on räkiny soppaan? Ei näitä voi ihiminen syyä”, isä rähisi ja vei koko annoksen syömättömänä tiskipöydälle. Äiti pyysi minut viikkaamaan pyykkiä.

Isä rauhoittui ja sytytti ikkunoitten kyntteliköt. ”Eikö me illalla sitte kirkkoon mennä?” kysyin koko porukalta. Isä nyökkäsi vähän empien, ja veli yskähti. ”Ne lehessä sano, ettei oo kirkkoa tännään, kun se naispappi on Vloridassa ja Vatanen on keuhkokuumeessa. Ei siellä nyt oo muita jokka vois sen hoitaa. Kyllä mää tarjouvuin sinne alttarille veisaamaan mutta ei niillä ollu maksaa mulle niin paljua ku pyysin”, veli röhötteli.

Ei siis kirkkoakaan ollut ohjelmassa. Siellä nyt olisi väkisin tullut hyvä olo, oli aina lapsenakin tullut. Nyt pitäisi hakea olonsa jostain muualta. ”Pannaanko telkkari auki, sieltä tullee se Lumiukko?” pyysin. ”Pannaan auki, mutta mää kyllä katon joulurauhan julistuksen ennen ku mittään lumiukkoja”, sanoi äiti. ”Mee tuolta vierashuoneen telekusta kattomaan.” ”Ois ollu kiva yhessä…” minä yritin.

Vierashuoneen toosa särisi, mutta lumiukko tuli katsottua. Palasin olohuoneeseen ja istuin veljen viereen tuijottamaan joulupukin kuumaa linjaa. Pukki oli sama tyly äijä kuin muinakin vuosina. Veljestä oli sanomattoman hauskaa kun yksi ohjelmaan soittavista lapsista alkoi itkeä puhelimessa. Teki mieli tönäistä se viinankäryinen hintti sohvalta alas, mutta en jaksanut.

Ovikello soi, ja sisään touhusi Sakari laumoineen. ”Tuolla on Ellalla ollu pikkusen paha olo nytte aamulla, mutta eiköhän se lähe ku pääsee tätin kans leipomahommiin”, Sakari selvitti. ”No varmana lähtee ja jossei lähe nii ehkä jos syyään muutama vihreekuula”, äiti esitti pirteää emäntää. ”Mennääs, siellä on jo sulamassa taikina. Tortut tehhään ja pipareita ja sitte syyään kinkut ja muut!”

Lähdin äidin sivustatueksi riiviölaumaa vastaan keittiöön, ja pennut olivat yllättäen ihan nätisti. Kaulivat taikinaa kieli keskellä suuta ja koristelivat pipareita pikkuisin, tutisevin käsin. Kun autoin Ellaa pinkin kuorrutteen kanssa, tyttö meni yhtäkkiä linkkuun ja oksensi lattialle. Samaan aikaan kuulin yökkäävän äänen myös olohuoneesta. Kiidättäessäni pikkutyttöä pesulle totesin veljen yrjönneen eilisen muistot kuusen alaoksille.

Ella pantiin makuulle takkahuoneeseen, jonne sille kannettiin kirjoja ja vanha gameboy. Vuorotellen joku meistä aikuisista istui sen vieressä, millä todennäköisesti varmistettiin vain se, että tapaninpäivään mennessä meistä jokaikisellä olisi sama vatsatauti. Veli ei osallistunut vahtivuoroihin, vaan paikkaili oloaan autotallissa dokaten.

Jossain vaiheessa äiti sai jouluruuat pöytään, ja ainakin sitä oli paljon. Pettymykseksi huomasin kuitenkin, että imelletty perunalaatikko oli manteleiden tapaan jäänyt kauppaan, samoin graavilohi. Muuta söin kyllä ja paljon, mutta puuttuvat suosikit kiristivät tonttulakkiani. Kesken ruokailun Eelis ilmoitti, että hänenkin mahaansa koskee. Ennen kuin kolmas huone saisi oksennuskuorrutteen, Eelikselle pedattiin vierashuoneen lattialle patja. Kaksi kolmesta sisaruksesta oksenteli vuorotellen yhteiseen ämpäriin, milloin itkien, milloin väsymyksestä hihitellen.

Kun kolmaskin riiviö ilmoitti voivansa huonosti, Sakari päätti raahata katraansa kotiin: ”Ei tästä mittään taia tulla.” Äiti pakkasi niille mukaan puolet jouluruuista, tortuista ja pipareista, sekä vielä kolme täyttä Sokoksen muovikassia. Olin kuvitellut kodinhoitohuoneen viiden kassin sisällön jaettavan minun, veljen, isän ja äidin kesken.

Kun Sakari lapsineen kääntyi autolla pihasta pois, veli työnsi autotallin oven auki. ”Nyt saa taas vappaasti dokata!” se kohkasi ja viiletti sisään. Viinakaapilla kävi kilinä, ja pyysin veljeä kaatamaan kaikille paukut.

Tajusin yhtäkkiä olla iloinen. Enteet olivat niin huonot, että jos lapsia varten tilattu pukki olisi tullut, se olisi luultavasti ollut umpipäissään sekin, ja ilmestynyt paikalle kokomustissa ja ilman partaa, viikate kädessä. Mukana sillä olisi todennäköisesti ollut K-18-tyyppinen tonttutyttö pelkissä stringeissä ja kimaltavissa tasseleissa. Ei lasten ollut sellaista hyvä nähdä.

Kun veli ja isä painuivat päiväunille juotuaan muutaman napsun, jäimme äidin kanssa kahdestaan. Äiti luki edellisviikolla ostetun pesukoneen käyttöohjetta, ja minä äkkäsin konvehtirasian. Ensimmäinen kerros siitä paljastui jo syödyksi, ja välipaperin alla olevaakin kerrosta oli verotettu. Äiti oli arvatenkin syönyt ahaat ja toffeet, isä mintut ja veli melkein kaikki loput. Vain ananastäytteiset ja yksi kulmasta haukattu minttu olivat jäljellä. Söin ne väkisin.

Kun isä ja veli saivat kammettua itsensä jalkeille, jaettiin lahjat. Kuusen alla olleiden muutaman paketin päälle oli roiskunut oksennusta, mutta kodinhoitohuoneessa säilytetyt olivat kunnossa. Minä sain yksitoista pakettia, veli kuusi, isä kolme ja äiti yhden. Se näytti aika surulliselta, ja tajusin, että ainut, jolta äiti lahjan sai, olin minä. Isä näytti neuvottomalta: “Säähän sannoit ettei mittään tartte tänä vuonna.” Äiti nousi, ja lähti vaeltamaan kohti uutta pesukonettaan talon toisessa päässä. Isä istui tumput suorina.

”Vitut. Kauheeta draamaa”, kähisi veli viskiäänellä, ja alkoi repiä pakettejaan auki. Kun alkoi näyttää siltä, ettei äiti ollut vain käväisemässä kodinhoitohuoneessa, minäkin rupesin availemaan kääröjä. Saara-täti oli kutonut lohenpunaiset säärystimet, joista kumpikin oli eri paketissa. Äiti oli ostanut nenäkarvanajolaitteen, isä viidentoista euron lahjakortin S-ryhmän kauppoihin, veli oli pakannut viinipussiin kolme karhutölkkiä päällekkäin. Sakarin ja riiviöiden lahjat minulle olivat paperimassaenkeli, jonka toinen siipi oli irronnut luultavasti jo pakkausvaiheessa, ja todennäköisesti Ellan näpertämä ristipistotaulu, jossa kissa latki maitoa. Tuntemattomilta lahjoittajilta sain vielä nahkakantisen virsikirjan, kaksi suklaarasiaa ja gospel-seedeen. Uskonnollisten lahjojen alkuperäksi arvelin kummitätiäni, joka oli aina ottanut tehtävänsä hiukan liian tosissaan.

Veli jatkoi tenutusta koko illan, äiti palasi olohuoneeseen, isä pyysi anteeksi ja lupasi viedä äidin tapaninpäivän jälkeen Stockmannille. Ne hymyilivät toisilleen, sulkeutuivat makuuhuoneeseen ja narisuttivat sänkyä. Veli käänsi radion äänenvoimakkuuden kaakkoon, ja kuuntelimme teennäisiä lapsikuorojen esityksiä muutaman vartin. ”Kuule siitä kirkosta”, veli sammalsi, ”kusetin vähän, ku en jaksanu sinne lähtee.” Vastasin poistumalla nukkumaan.

Seuraavana aamuna pakkasin kamppeeni, ja ilmoitin lähteväni takaisin ensimmäisellä mahdollisella junalla. Opiskeluja piti jatkaa ja töitä ruveta hakemaan, selitin. ”Tapahtuuko välipäivinä muka jotaki nuitten suhteen?” kysyi isä, mutta ymmärsi vaieta kun katsoin sitä riittävän tiukasti.

Junassa avasin lahjakonvehtirasian, joista toisen huomasin kadonneen laukusta. Varmaan veli. Tunnissa söin päällimmäisen kerroksen, ja sitten soitin kaverilleni: ”Sanna, mää oon kolmen tunnin päästä siellä. Oisko mittään juhlimisjuttuja tänä iltana?”