Jouluaattona kännissä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Proosa

Teksti: Eveliina Lempiäinen

Petyn hiukan, kun en ovikellon rimpautuksen jälkeen kuule jalkojen töminää. Ei jännityksestä kimakoita hihkaisuja tai edes levotonta naurua. Kuluu tovi jonka aikana ehdin kohentaa valkoista tekopartaani ja haistaa sen kuituihin pinttyneen hengityksen ja syljen eltaantuneen sekoituksen. Perheen isoäidiltä aiemmin päivällä hakemani lahjasäkki painaa selässä.


Tämä on parempaa asuinaluetta. Kypäräporvarien seutua, kuten opiskelukaverini vasemmistonuorissa sanoisi. Järkälemäisiä omakotitaloja lähekkäin kuin pienessä kylässä. Katoksissa seisovat uusimmat automallit ja pihatiet on aurattu nätisti. Ovessa, jonka edessä seison, on kalliin näköinen, kimalteella kuorrutettu kranssi.

Ovi aukeaa hyvin hitaasti raolleen. Raosta kajastaa lämmintä valoa. Vaan mikäs valo se ei kutsuvalta tuntuisi joulukuun pimeinä iltoina? Pieni tyttö on omituisen näköinen. Tai oikeastaan ihan tavallisen, mutta näissä äveriäissä kehyksissä asu ja ulkomuoto ovat silmiinpistävät. Ei ole tätä kuusivuotiasta pakotettu kuristavaan samettimekkoon tai kiillotettuihin lakeerikenkiin aaton kunniaksi. Tytöllä on vaaleansiniset sukkahousut makkaroina jalkojen ympärillä. Sääret ovat kapeat kuin jäätelötikut. Ylisuuri t-paita on tahrainen. Tyttö imeskelee hiuspalmikkonsa päätä ja näyttää aralta. Tunnustelen jäätä päästämällä ilmoille kömpelön hohotuksen, jonka toivon kuulostavan joulupukkimaiselta.

”Noh, saakos pukki tulla sisään?”

Unohdin kysyä, onko täällä kilttejä lapsia, kun jäin tuijottamaan tytön vaatteita. Ihmettelen missä perheen äiti kuhnailee. En kohta kestä tytön pelokasta tuijotusta. Hän pysyttelee vaiti, seisoo jalat hieman ristissä ja talloskelee omia varpaitaan.

”Onko täällä kilttejä lapsia?” kokeilen.

Tytön silmiin syttyy pieni valo, ja hän päästää palmikon putoamaan suustaan. Tunnistamisen hetki, paluu tähän maailman. Hän avaa oven selälleen, ja minä työnnyn sisälle taloon. Haistan happaman viinan katkun. Ulkoilma on terästänyt aistini ja avannut nenäni. Eteisestä on suora näkymä olohuoneeseen, ja minulta pääsee raju henkäys, tekoparta väräjää hetken ilmassa, kun näen porvarillisen joulukuvaelman kokonaisuudessaan.

Kolme sohvaa muodostaa lasipöydän ympärille viihtyisän seurustelukeitaan. Yhdellä sohvista lojuu taju kankaalla arviolta kolmekymppinen nainen. Äiti Maria. Hänellä on jakkupuku hohtavaa taftikangasta ja helmikorvakorut, mutta tukka riippuu hikisinä klimppeinä silmillä. Vaimennettu televisio heittää valoja ja varjoja tanssimaan naisen kasvoille. Lattialla on kuohuviinilasi puolillaan paksua, keltaista nestettä. Sohvapöydällä appelsiinimehutetra ja lasipullo kumollaan.

Huoneen vasemmassa nurkassa on ruokailuryhmä. Pöytää vasten kuorsaa keski-ikäinen, puvuntakkiin sonnustautunut mies. Hänen poskeaan pitkin valuu sylkirihma lumitähdin kirjaillulle pöytäliinalle. Kas Isä Joosef. Miehen takana tuuhea joulukuusi sykkii värivalojen loppumatonta tuiketta. Näyttää hieman groteskilta huoneen muutoin harkittua sisustusta vasten. Prameita materiaaleja, tarkoin valittuja design-esineitä. Mitä upeimmat lavasteet hedonistiselle Glorian koti -tyyliselle joulunvietolle.

Huomaan kuusen alla kasan lahjoja ja lasken painavan säkin selästäni ovensuuhun. Tapailen matkapuhelinta punaisen nuttuni taskusta, kun hikiset sormet tarttuvat toiseen käteeni.

”Ne nukkuu,” tyttö sanoo ja katsoo minuun valtavilla silmillään. Luottavainen katse. ”Antaa niiden nukkua. Ne oli tosi väsyneitä eilen, kun tuli töistä.”

Tyttö johdattaa minut kädestä pitäen keittiöön. Pikainen silmäys uututtaan kiiltäviin kodinkoneisiin ja avohyllyillä paistatteleviin antiikkiastioihin. Keittiön seinälle kiinnitetty, vaikuttavan kokoinen viinikaappi näyttäisi olevan huoneen keskus.

”Tehdään kalapuikkoja,” tyttö sanoo, ja minä häkellyn, kun hän poimii pakastimesta pahvirasian, kaataa sisällön pellille ja tottunein liikkein työntää pellin uuniin.

”Ei meillä oo kinkkuakaan. Mummi toi lanttulaatikkoa, mut en mä siitä oikein tykkää,” tyttö selostaa ja muistan isoäidin, jolta hain lahjat aiemmin päivällä. Jokin järkevä, turvallinen yksityiskohta tässä joulutarinassa. Isoäiti minulle alun perin soitti pari viikkoa sitten, tilasi joulupukin käyntini ja pyysi hakemaan lahjat aattoaamuna luotaan. Vaikutti lämpimältä ja viisaalta ihmiseltä. Hänen silmissään oli samaa luottavaisuutta kuin edessäni istuvalla pienellä tytöllä.

Tytön suu käy ja hän on tyystin unohtanut aikaisemman ujoutensa. Lahjojakaan hän ei tunnu muistavan. Ei ehkä piittaa niistä liiemmin. Hän puhuu ja puhuu ja minä annan hänen puhua, nyökkäilen samalla kun aivoissani raksuttaa. On kuin tyttö olisi odottanut jotakuta kenelle päästä kertomaan kaikesta. Hän puhuu tyhjänpäiväisiä, mutta niin tärkeitä pikkutyttöjen juttuja. Haluaisin kuunnella, aivan oikeasti kuunnella, mutta minun on yritettävä keksiä jokin ratkaisu tilanteeseen.

Mummi ei maininnut sanallakaan tästä, mitä olen talossa kohdannut. Ei pienintäkään vihjettä mahdollisuudesta, että minua odottaisi iloisen ja virkeän perheen sijasta kaksi sammunutta työnarkomaania, jotka ovat viimeiseen asti pinnistelleet, yrittäneet ostaa tyttärelleen hyvän joulun, mutta kaatuneet maaliviivalle.

Noin viisitoista minuuttia on kulunut, enkä ole keksinyt mitään järkevää ulospääsyä tilanteesta. Tyttö nostaa uunista pöydälle optimirapean näköiset, paneroidut kalankappaleet ja kullanruskeita ranskanperunoita. Kaksi lautasta. Jääkaapista ketsuppia ja majoneesia.

”Ota säkin,” tyttö kehottaa ja keihästelee jo ranskanperunoita haarukkaansa. Hän syö nopeasti, hyvällä ruokahalulla. Pyyhkäisee ylähuulella kimaltavaa räkää kämmenselkään.

”Ne nukkuu aika paljon, siis äiti ja isi. Ne on töissä ja ne nukkuu. Mä toivoin Jumalalta puhuvaa nukkea, kun en usko joulupukkiin. Mä tiiän ettet sä oo oikea. Kerran viime vuonna isi pukeutui joulupukiksi, mutta sille tuli paha olo ennen kun lahjat oli jaettu. Sen piti juosta vessaan oksentamaan ja parta putosi. Uskotko sä Jumalaan?”

Nyökkään hajamielisesti. En halua joutua keskustelemaan tytön kanssa uskonnon kysymyksistä, tai siitä missä suhteessa joulupukki on Jumalaan. Pyöritän ranskanperunaa ketsupissa. En saa syötyä. Tyttö on jo tyhjentänyt lautasensa.

”Joskus mä leikin että ne on isoja nukkeja. Mä puen isille kengät ja laitan äitille rasvaa ihoon. Mutta ne ei oo nukkeja, eikä varsinkaan puhuvia. Sit isi ostikin mulle puhuvan nuken. Isi sanoi monta kertaa anteeksi anteeksi, enkä mä ymmärtänyt oikein. Että miks. Sille tuli vähän itku silmiin.”

Nyt tyttö katsoo tiukasti lautastaan. Vanhempien surua tai häpeää on lapsen vaikea käsittää. Minusta näyttää että tytön alahuulta koettelisi aavistuksenomainen väpätys. Äkkiä, keksi jotain, älä anna tytön purskahtaa itkuun. Silmäilen kuumeisesti ympärilleni, äkkään isoäidin valokuvan jääkaapin ovessa. Kesäisessä otoksessa vanha nainen istuu auringon paahtamalla kahvilan terassilla iso lierihattu päässään. Tyttökin on siinä, mutta varjoisessa kohdassa kuvaa. Heillä on jäätelöpuikot kädessään. Tartun ainoaan oljenkorteen.

”Tiedätkö. Onko sun mummi kaupungissa jouluaaton?”

”Niille tuli joku riita äidin kanssa, eikä mummi tullukaan tänne.” Tytön katse on yhä suunnattuna lautaseen.

Olemme hetken hiljaa. Olohuoneesta kuuluu vaimeaa kuorsausta. Äkkinäinen nikottelu. Jännityn tuolillani. Pelkään että jompikumpi vanhemmista herää. Vaikka eikö se olisi vain hyvä? Pääsisin ainakin pälkähästä, saisin ehkä jopa maksun. Voisin koettaa unohtaa tämän perheen ja lähteä vielä Artturin luokse joulunviettoon. Tämä on illan viimeinen keikka.

Katson tyttöä. Hän on tarttunut jäljellä olevaan kalapuikkoon ja juoksuttaa sitä sormiensa pihtiotteessa lautasen reunaa pitkin. Leikkii että se on hevonen. En voi olla ajattelematta paikalle raahaamaani painavaa lahjapussia, jota kohtaan tyttö ei ole osoittanut minkäänlaista kiinnostusta. Kai hänen suurin toiveensa on, että olohuoneessa lojuvat luonnollisenkokoiset nuket eivät vain nukkuisi, vaan heräisivät yhteiseen joulunviettoon.

”Haa senkin kalaheppa, nyt minä syön sinut!”

”Jaahas, jos me pakattaisiin sulle vähän vaatetta ja käytäis sitä mummia sittenkin katsomassa? Mitä sanot?”