Jos nyt eläisi

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kolumnit

Nora Palonen

Nora Palonen

Teksti: Nora Palonen

 

Mitä, jos jonain päivänä istut vieraana omissa hautajaisissasi? Miltä tuntuu katsoa omaa hymyilevää kuvaa muistotilaisuudessa kukkasin koristellulla pöydällä? Oliko hymysi koskaan aitoa, nautitko siitä, mitä elämässäsi teit?

Nykyihmisten on oltava kokoaikaisia. Aamusta lähtien täytyy olla liikkeessä ja kiireen on jatkuttava iltaan asti. Jos ei siihenkään mennessä ole saanut kaikkea tehtyä, on yö käytettävä muuhun kuin nukkumiseen. Mitä muuta sellaisesta voi seurata kuin silmien ennenaikainen sulkeutuminen niin, etteivät ne aukea enää uudelleen?

Saa olla kiire, mutta kaikesta pitäisi pystyä nauttimaan. Edes jonkin verran. Niin ettei väsy turhan usein, sillä arkussa on sitten aikaa nukkua. Ja työ saa myös tuntua työltä. Ei kivojakaan asioita aina jaksa puurtaa intohimoisesti. Meillä on välillä ihan utopistisia odotuksia elämältä, kun kaiken pitäisi olla ainoastaan hauskaa. Jos ei ole, niin on jotenkin epäonnistunut. Mutta todellisuudessa ne, jotka eivät uskalla ottaa elämää vastaan sen kaikkine puolineen, tekevät jotain väärin.

Haluatko papin kertovan, että tekisit kaiken eri tavalla, jos vielä eläisit? Vieraat itkevät entistä kovemmin ja saat osaksesi sääliä. Kierrät penkkirivien välissä itsekin itkien ja miettien, miksi tyydyit puolikkaaseen elämään. Sellaiseen, johon ei mahtunut kaikki se, mitä tahdoit siihen kuuluvan. Eikä siihen tarvitse kuulua pelkkää riemua, sillä jos emme koskaan voi huonosti, emme osaa arvostaa hetkiä, jotka luistavat eteenpäin omalla painollaan. Elämän ei pidä olla helppoa, mutta ei tarpeettoman vaikeaakaan. Joskus tahtoisi päästää irti kaikesta ja nukkua päivien yli, mutta juuri silloin tuhlaa sitä kallisarvoisinta, mitä meillä on: elämää. Onko olemassa yhtään äitiä, joka ei olisi lapsilleen joskus sanonut, että aina lopulta kaikki järjestyy. Meidän pitää uskoa äitejä. Harvoin elämä menee niin solmuun, että hymy hyytyy lopullisesti.

Vaikeista kokemuksista oppii ja hauskat hetket luovat pohjan kestää vastoinkäymiset. Raskaat elämänvaiheet opettavat meitä rauhoittumaan, sillä yhä useampi meistä ei sitä enää muuten ymmärrä tehdä. Aina hymy ei voi olla aitoa, mutta tarvitseeko silloin hymyillä? Eikö ihmisillä pidä olla mahdollisuus ottaa pieni breikki elämästä ja tulla takaisin, kun voimia taas on?

Ihmisiä vaivaava kiire turruttaa meidät tuntemasta elämää sen suurimmalla voimalla. Kaikkein pahinta olisi kuollessaan katua sitä, että ei elänyt. Ei hymyillyt aidosti, ei kerännyt muistoja matkan varrelta. Se, että koko ajan pitää saavuttaa jotain ja pyrkiä yhä ylemmäs, vie meidät niin alas, ettemme edes ymmärrä, kuinka korkealta voimme pudota. Omien hautajaisten näkeminen voi auttaa ymmärtämään, mistä kaikesta on luopumassa, jos ei tajua sallia inhimillisyyttä. Mutta näkeminen riittää. Jo siitä voi ymmärtää, ettei mikään ole elämässä tärkeämpää kuin olla onnellinen olemalla välillä surullinen. On sallittua ryhtyä silloin tällöin osa-aikaiseksi.