Jälkeenpäin muistan ennen kaikkea värit

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Kuva: Quinn Dombrowski/Flickr

Teksti: Sanni Heino

Jälkeenpäin muistan ennen kaikkea värit. Sadeveden huuhtelemat nurmi ja taivas olivat menettäneet syvyytensä. Lapinlahti peilasi maitomaisia pilviä, joiden seassa aallot heijasivat kaislankappaleita. Syksyn vetämiä suuria rajalinjoja: tuolla horisontti, tässä vettä, tähän loppuu taivas.

Arvelin, että isoäiti maalasi siellä juuri maiseman vuoksi. Hänen hahmonsakin sopi rantakalliolle kumman luonnollisesti raudanharmaa polkkatukka ja suuri, sammalen värinen parkatakki harteilla. Oikeastaan näky toi mieleen Woolfin Lily Briscoen leninkeineen ja piirustuslehtiöineen. En tullut koskaan kysyneeksi, oliko isoäiti lukenut Majakkaa, mutta minusta tuntui, että hän olisi ymmärtänyt kerronnan hitaan aaltoliikkeen itseäni paremmin.

Isoäiti oli istunut kalliolla tapansa mukaan keskipäivästä asti. Nuorempana olin palannut koulusta tähän aikaan iltapäivästä ja kävellyt suoraa päätä rantaan katsomaan, miten isoäidin työt edistyivät. Niiden ja tämän iltapäivän välissä oli nyt lukematon määrä meren värisiä tauluja ja päätöksiä, jotka olivat vieneet yhä kauemmas Suomenlahden rannikosta ja sen sumuista. Seisahduin hetkeksi paikalleni kallion laelle, ennen kuin huikkasin: ”Mummi!”

Isoäidin kasvot olivat vanhenneet entisestään. Nykyään muistan nähneeni niissä ennalta äitini vanhuuden, ja epäilemättä lopulta myös omani. Silmänräpäyksen ajan olin tuntevinani isoäidin katseen harhailevan, ennen kuin hän käveli minua vastaan. Hymyilin ja vastasin isoäidin halaukseen.

”Mitä sä oot maalaamassa?”

”Noita lokkeja minä. Ihan kuin niitä olisi vähemmän tänä vuonna.” Käännyimme rinnakkain kohti lahtea. Hengitin kevyttä yöpakkasten ja mädänneen hajua, ennen kuin aloitin: ”Äiti ehti varmaan jo kertoakin, mun lento lähtee huomenna.”

Hetken hiljaisuus. ”Niin… Millonkas sinä aiot palata sieltä?”

”Kyllä mulla on se paikka nyt ainakin vuodeksi. Yritän päästä käymään jouluna. Mutta voi siihen mennä vähän pidempäänkin.”

”Kyllähän sitä nyt jouluksi täytyy. Äidilles ja isälles tulee ikävä.”

”Yritän, totta kai. Sieltä vaan on niin kallista matkustaa.”

”Pitääkö sinne sitten lähteä ollenkaan?” isoäiti kivahti äkisti. Kiedoin yllättyneenä käsivarteni ympärilleni, kun hän jatkoi: ”Mekin kaivattaisiin täällä apua. Pitääkö sitä mennä toiselle puolelle maailmaa vieraiden ihmisten nurkkiin.” Ilma tuntui käyneen koleammaksi.

”Mutta noita paikkoja on tosi vaikea saada. Mähän oon aina halunnut Japaniin.”

”Ei elämässä selvitä tekemällä aina niin kuin itse haluaa!” Isoäiti käännähti pois huomaamatta vesiastiaa, jonka oli jättänyt kalliolle. Vanha hillopurkki kieri kallion laitaa kohti ja lyhyen pudotuksen jälkeen kilahti rikki jossain näkymättömissä. Hetken isoäiti näytti jähmettyneen hiustensa ja takkinsa suojiin ennen kuin harppoi nopein askelin pois rannalta.

Isoäiti kuoli dementiakodissa kolmantena keväänä tapaamisemme jälkeen, jäiden lähdön aikaan. Testamenttiin oltiin merkitty minun nimelläni pieni maalaus, jota en ollut ennen nähnyt. Kuvassa oli taivasta, kalliota, merta ja aivan horisontissa siro, punavalkoinen majakka.