Jäähyväiset yhdelle

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: VirtualWolf/Flickr

Kuva: VirtualWolf/Flickr

Teksti: Jenni Halmetoja

 

Vieressä tupakoidaan. En kehtaa liikkua, etten näytä ihmiseltä joka välittää pienistä. Sitten liikun kuitenkin vähän, en tarpeeksi.

Ilma ei ole lämmin eikä kylmä, ei tunnu miltään. Ehkä on kevät, mutta kaupungissa sen huomaa niin hitaasti. Koko talven on ollut syksy ja nyt on kevät. Olen käyttänyt koko ajan samaa takkia. Lapsena oli talvivaatteet.

Tupakoitsija aloittaa uuden.

Asemahallin puristuksessa on kioski, ruma kirkas keidas. Halogeenivalo läikähtelee sokeina pisteinä otsikosta toiseen, kun kääntelen aikakauslehden kantta. Ostan kolme suklaapatukkaa kahdella eurolla. Kolikkotasku jää auki ja sisältö kimmahtelee pitkin aseman lattiaa. Kassalla poika ei edes katso. Kerään muutaman. Mies penkillä nostaa yhden kolikoista, muttei ojenna sitä minulle.

Ihmiset ja laukut lojuvat kärsimättöminä. Lippuautomaattiin on teipattu EI TOIMI. OUT OF ORDER. Haen paikkaa automaatin vierestä, sitten päätän siirtyä vähän kauemmas, avata suklaan. Syön mekaanisesti, maistamatta. Toffee venyy leualle. Ensimmäisen käärepaperi on rytättynä vasempaan käteen, kun syön toista. Junasi arvioitu saapumisaika on siirtynyt taas kymmenellä minuutilla. Menen silti ulos odottamaan.

Muistan että hengityksesi on alkanut haista. Siinä on sama tuoksu kuin akvaariossa, jota ei ole puhdistettu hetkeen. Nykyään kun kurottaudun sinua kohti, sädekaisla silittää poskiani, neulaheinä ui hiusteni lomaan ja kaulallani. Minun on vaikea saada enää selvää sanoistasi, välissämme velloo vihreää vettä ja pieniä kuplia kohoilee värisevinä parvina. Kielesi alta karkaa poimupatsulia. En voi uida, sotkeudun sammakonputkeen ja pantterivesimiekkaan.

Pieni meritähden muotoinen ihminen juoksee jaloissa, pysähtyy kahmimaan hiekoitussoraa. Tampereelle lähtee pikajuna. Raide jää viereen kuiluksi. Laituri tuntuu kapealta, kuvittelen kaatuvani raiteelle 7 selkä edellä.

Junasi saapuu melkein puoli tuntia myöhässä. Aina junan saapuessa tuntuu jollain tavalla vaitonaiselta, melkein nololta. Asema on täynnä kovia ja isoja ääniä, eikä niiden yli kuulu. Katseita haroo, naamoilla on huoliteltuja ilmeitä. Lähden parkkipaikalle.

Liikennevaloissa puhelin soi.

Minä olen jo pinnalla.