Ja tuuli toi repun

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Lapsille

Kuva: Maiju Jalkanen

Kuva: Maiju Jalkanen

Teksti: Aleksi Kauppinen

Olipa kerran Allu. Hän oli äitinsä nimeämä. Hulluinta oli, että Allu pystyi puhumaan eläimille, puille ja tuulelle, kalliolle ja merelle. Ei sitä kukaan osannut selittää, vähiten Allu. Allun päivät täyttyivät kaikista kummallisuuksista, joita hän ei osannut selittää. Allun päässä oli niin paljon kysymyksiä, että hän saattoi muuttua täysin mahdottomaksi, jopa vallattomaksi eikä hän osannut rauhoittua. Hän oli haltioissaan tuosta ihmeellisestä maailmasta, josta tuuli ja meri hänelle kertoivat – suurista kaupungeista ja satamista, laivoista ja viidakoista, valkoisista temppeleistä ja oransseista aavikoista. Allu tuntui tietävän kaikesta muusta paitsi itsestään. 

Äiti oli jättänyt Allulle tehtävän, jota Allu ei ollut täysin ymmärtänyt. Allun piti pyydystää hämähäkkejä ja pieniä sammakonpoikasia, nuijapäitä, jotka majailivat ojissa ja lätäköissä. Allulla oli pieni pyöreä akvaario, johon hän laittoi pyydystämänsä nuijapäät ja hämähäkit ja kaikki ne pienet ötökät mitä nyt sattui löytämään. Akvaarion lasi sai ötökät näyttämään tavallista suuremmilta. Kun nuijapäät kasvoivat pieniksi sammakoiksi, niiden silmät näyttivät jalkapallon kokoisilta. Allu oli tunnollinen pyydystäjä, mutta monesti hän jäi miettimään, miksi äiti oli hänelle moisen tehtävän jättänyt.

Allua ihmetytti myös se, miksi yksikään akvaarioon laitettu hämähäkki, nuijapää tai ötökkä ei puhunut hänelle. Kovasti Allu yritti niille jutella, mutta vastausta hän ei saanut. Tuollaisina hetkinä pyydystäminen ei tuonut Allulle iloa. Silloin hän meni kiipeilemään puuystäviensä oksistoihin. Puut olivat Allulle todella rakkaita, eikä hän voinut kuvitellakaan maailmaa ilman puita – pelkkä ajatuskin kauhistutti häntä.

Puut kertoivat Allulle mielellään tarinoita, mutta Allu ei aina jaksanut kuunnella niitä. Ne olivat aina muistelmia ja jotenkin kuivia. Eräänäkin päivänä Allu oli jälleen kiivennyt vanhan tammiystävänsä oksalle kuuntelemaan vuosisatojen takaisista sateista ja hajanaisista muistoista kaarnaa rouskuttavista rusakoista, eikä Allu jaksanut keskittyä. Tarkkaavaisesti kuunnelleet oravat kääntyivät katsomaan, kun Allu hyppäsi alas oksalta.

Allu päätti kiivetä korkean kukkulan laelle ihan vain nähdäkseen mitä kukkulan toisella puolella voisi olla. Siellä kun hän seisoskeli ja ihaili kauaksi ulottuvaa maisemaa, Allu huomasi kuinka valkoinen, kaunis höyhen leijaili ilmassa häntä kohti. Höyhen sai Allun täyden huomion ja suuri olikin ihmetys, kun höyhen osoittautuikin lentäväksi repuksi, joka tuulen nopeudella lähestyi Allua. Tuuli saatteli reppua nauraen.

”Katso Allu mitä toin!” Tuuli riemuitsi ja kiidätti repun Allun eteen. ”Vihdoinkin! Allu katso, reppu. Nyt voit lähteä. Reppu rikkoo taian.” Allu astui lähemmäs reppua – se säteili. ”Tarkoitatko todella, voinko minä siis, entä akvaario?”

”Älä huolehdi siitä”, tuuli vastasi. ”Akvaario ei ole enää sinun vastuullasi. Sinun on aika lähteä. Tämä reppu ei ollut sattumaa. Kun laitat sen selkään, sinulla ei ole hätää. Muista pitää se selässäsi. Sen voima lakkaa heti, jos riisut sen.” Allu oli haltioissaan. Hän ei ajatellut enää akvaariota. Hän hädin tuskin muisti, kuka oli ollut hetki sitten. Sitten tapahtui jotain, mitä on hyvin vaikea sanoin kuvata. Allu sanoi hiljaa ääneen: ”En minä voi lähteä.”

Tuuli ei ollut uskoa korviaan. Se oli tuntenut Allun tämän syntymästä saakka. ”Mutta tätähän sinä olet niin pitkään halunnut. Lähteä merille ja nähdä valkoiset temppelit ja oranssit aavikot, suuret kaupungit ja satamat, laivat ja viidakot. Sitähän sinä olet aina halunnut. Miksi et lähtisi?”

Allu seisoi hiljaa pää kumarassa. Tuulikin hiljeni. Nostamatta kasvojaan Allu aloitti: ”Minun äitini…”

”Sinun äitisi jätti sinulle tuon typerän akvaarion, jotta et katsoisi nenääsi pidemmälle”, Tuuli hermostui. ”Se typerä lasi saa pienet asiat näyttämään suurilta ja suuret asiat pieniltä ja sinä uskot sen. Tuo pieni pyöreä akvaario hallitsee sinua jo liikaa. Sinusta on tullut sen vanki. Etkö vieläkään ymmärrä, miksi nuijapäät eivät juttele kanssasi? Juttelisinko minä sinulle, jos koittaisit sulloa minut johonkin pieneen ja pyöreään ja pitää minua siellä kuin omistaisit minut? Sinä teet niin vain, koska sinua pyydettiin tekemään niin. Me yritimme vain suojella sinua.”

”Me?”

Tuuli tyyntyi ja säikähti omaa kiihtyneisyyttään. ”Me huomasimme jo varhain, että sinussa oli jotain erityistä. Yritimme hallita sinun loputonta uteliaisuuttasi, koska pelkäsimme puolestasi. Olit liian pieni. Äitisi toivoi, että minä katsoisin perääsi. Hän vannotti minua olemaan paljastamatta salaisuuttamme. En saisi puuttua. Sinun piti itse ymmärtää.”

”Ymmärtää mitä?”

”Ymmärtää luopua akvaariosta.”

Allu ei saanut sanoja suustaan. ”Mutta tämä reppu muuttaa kaiken! Laita se selkääsi.” Tuuli puolustautui. ”Reppu purkaa taian. Sen ansioista minäkin pystyin rikkomaan valani.” Allu katsoi reppua. ”Laita se selkään!” Tuuli yllytti. Allu käveli repun luo, pysähtyi ja nosti repun ja piteli sitä kädessään. Samalla Allun silmät suurenivat jalkapallon kokoisiksi. Allu heilautti repun selkään ja sanoi tuulelle: ”Mennään.” Tuuli riemastui ja nostatti sellaisen pyörteen, että puiden lehdet läheltä ja kaukaa kiertyivät Allun ympärille ja tempasivat Allun matkaansa.