”Ja niin aloin kirjoittaa” – pienoiselämäkertoja

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Mummuni opetti minut lukemaan, kun olin viisivuotias. Palkinnoksi sain mummultani aapisen. Opin kirjoittamaan siinä sivussa melkein huomaamattani. Kirjoitin monta kirjaa Pikku-Koiran elämästä. Ala-asteen ensimmäisillä luokilla haaveilin olevani ryövärintytär. Yläasteella kiipesin kotini lähellä olevaan mäntyyn. Kirjoitin siellä runoja. Sateella näin valkovuokoissa keijuja. Pelkäsin ambulanssien ulinaa, puhelimen soittoääntä ja öitä, jolloin kaikki perheenjäseneni eivät olleet kotona. Rakastan vieläkin kirjoittaa öisin. Hiljaisuudessa, kun kaikki muut nukkuvat. Teatterin kulisseissa rakensin itselleni uudet siivet, niiden ristilukin repimien tilalle. Maailma on täynnä sattumia, tapahtumia, joita ei ole määrätty ennalta. Opin näkemään sellaisia ympärilläni koko ajan. Ja luomaan niille merkityksiä.

Teksti: Katri Aholainen

* * *

Minä piirsin ensin karttoja tarinoilleni. Halusin olla samanlainen kuin Tolkien. Aloitin uuden kielen sanakirjan. Loin ihmisrodut ja kasvit sekä eläimet omalle mantereelleni. Kirjoitin pääasiassa fantasiaa. Luin pääasiassa fantasiaa. Se oli oma maailmani. Kirjoitin historian ja maantiedon. Innostuin lukemistani kirjoista. Halusin kuitenkin luoda täysin oman maailmani. Myöhemmin kirjoitukseni muuttuivat. Nyt kartat ovat laatikossa piilossa. Ehkä otan ne esille joskus ja piirrän ne uudelleen. Nyt olen kirjoittanut enemmän itsestäni ja kaikesta mitä olen oikeasti nähnyt. Piirtämäni maailman olen nähnyt vain pääni sisällä. Ehkä ne voisi yhdistää. Ulkoisen ja sisäisen.

Teksti: Lotta Raunio

* * *

Mustia kökkäreitä valkoisella pohjalla. Kova sulaa pehmeäksi suussa. Äiti tulee ja sanoo, ettei kirjoja saa syödä. Puhkean itkuun.

Ensimmäisenä koulupäivänä jokaisen ipanan käteen lyödään uunituore punainen Aapinen, ja mustat kökkäreet alkavat saada merkityksiä. Tai kyllähän minä jo silloin tiesin, että ne ovat kirjaimia. Tunnistinkin niistä jo osan.

Ala-asteella opettaja kehuu kertomuksiani. Yhdestä tehdään näytelmä kuudennen luokan joulujuhlaan. Yläasteella päätän haluta kirjailijaksi, mutta vanhemmat sanovat, että se on tyhmä päätös, koska se on epävarma ammatti, eikä siitä saa rahaa. Kannattaa panostaa matematiikkaan. Luen lukiossa pitkän matikan, kemian ja fysiikan, ja pääsen opiskelemaan insinööriksi. Vanhempien mielestä se on hyvä ja varma ammatti.

Kun valmistun kuuden vuoden opiskelun jälkeen, insinöörejä onkin yhtäkkiä liikaa. Töitä ei riitä. Kituuttelen työttömyyskorvauksella ja alan huvikseni kirjoittaa kirjaa, joka kertoo työttömäksi jäävästä insinööristä vuonna 2634. Päähenkilöni rakastuu kyborgiin, mutta he eivät voi olla yhdessä, koska ihmisten ja kyborgien väliset suhteet ovat kiellettyjä.

65-vuotiaana jään eläkkeelle työttömänä insinöörinä ja kansainvälisesti menestyneenä scifikirjailijana.

Teksti: Matleena Merta

* * *