Itsemurhayksiöiden toiset asukkaat

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Lehtijutut

Kuva: Henry Hagnäs/Flickr

Kuva: Henry Hagnäs/Flickr

Teksti: Linda Skogström

 

Ylioppilaskylän pienistä asunnoista puhutaan usein itsemurhayksiöinä, joiden ristinä raahautuvat myös likaiset yhteiskeittiöt ja mölyävät opiskelijakollegat. Monelle nuo noin 18 neliön miniasunnot ovat kuitenkin koti, jota asukas ei mielellään kutsu kopiksi tai ihmisensäilytyskaapiksi ‒ itsemurhayksiöstä puhumattakaan.

Ja jos ihmisten lisäksi myös toisenlaiset pikkukotien asukkaat saisivat äänen, mitä kuulisimme? Mitä voidaan kertoa Yo-kylän kirjojen asuinoloista? Ei nimittäin taida olla liian uskaliasta väittää, että Yo-kylässä asuu kymmenkertaisesti enemmän kirjoja kuin ihmisiä. Kirja kun on sekä opiskelijan paras ystävä että pahin vihollinen, jota elämästään ei voi opiskeluvuosien kuluessa heivata pois. Ja kun gradu, opinnäytetyö tai tohtorinväitös on takataskussa, suhde kirjoihin onkin jo niin tiivis, ettei kirjarovion pystyttämisen houkutus olekaan enää sama kuin muutamaa vuotta aiemmin.

Väitän, että kirjoilla on oma elämänsä, joka kulkee käsi kädessä opiskelijaelämän kanssa. Alla selvitän, miten Turun Ylioppilaskylän kirjat todella elävät; mitkä ovat ne olosuhteet ja se elintila, joka näille painetuille ystävillemme on arkipäivää ‒ sikäli mikäli kirja tuntee sanan arkipäivä.

 

Yo-kylä kirjan elinympäristönä

Ylioppilaskylä sijaitsee, kuten tunnettua, Turussa Aurajoen lähimaastossa. Osa kylän taloista myötäilee joen rantaviivaa, osa kenottaa 90 asteen kulmassa virtaavaan vesistöön nähden. Merenrantakaupungin usein kosteahko ilmanala jää toisinaan Yo-kylän pikkuasuntojen seinien ulkopuolelle, toisinaan se pyrkii sisään kuluneitten ikkunatiivisteiden välistä. Jälkimmäisestä Yo-kylän kirjat kärsivät: Niiden lehdet käpristelevät kosteudessa ja koleudessa pahimmillaan kuukausia, ennen kuin yksiöiden asukkaat muistavat laatia vikailmoituksen.

Aurajoen joentörmien eroosio ei vaikuta suoraan kirjoihin, mutta kylän asukkaiden henkisellä eroosiolla on sitäkin enemmän vaikutuksia. Kun asunnon ikkunoista ei odotusten mukaan avaudukaan elähdyttävää jokinäkymää, kun asunnossa ei tunnu olevan tilaa elää ja hengittää, tai kun seinänaapuri kuuntelee joululauluja aamu kolmeen, kirjat toimivat todellisuuspakona. Kirja iloitsee ihmisen kosketuksesta ja ihminen iloitsee kirjan tarjoamasta vaihtoehtoisesta maailmasta, johon todellisuudelta voi hetkeksi piiloutua.

Symbioosi kuvaakin hyvin opiskelijan ja kirjan suhdetta. Kumpikin antaa ja kumpikin saa. Kumpikin täyttää tehtävänsä. Kirja tulee luetuksi ja opiskelija viisaammaksi tai viihdytetyksi. Toki prosessissa niin kirjan kannet kuin sivutkin kuluvat ja hiutuvat, mutta se on hinta, joka kirjan on maksettava täyttääkseen tehtävänsä.

Kirjahyllyt ja kirjojen muunlaiset säilytyspaikat ovat usein suojelualueita. Tämä on seurausta siitä, minkä opiskelija oppii hyvin pian opiskelijakollegoistaan. Lainatut kirjat palautuvat huomattavan harvoin alkuperäisille omistajilleen, ja ulkopuoliset kirjojensormeilijat kuulevatkin usein repliikkejä kuten: ”Koskea saat, mutta älä unta näe, että lainaan. Edellisiäkään et koskaan palauttanut.” Palauttamisen unohtamisen kulttuuri oon siis johtanut yksittäisen kirjan paikkakokemusten kasvuun. Eksyneiden teosten summaa ovat kuitenkin sitoutuneet vähentämään ne, joilta on oman höveliyden vuoksi kadonnut esimerkiksi kolmasosa suosikkikirjoista. Tässä allekirjoittanut puhuu kokemuksen äänellä.

Kirjat näyttävät olevan pikaisella silmäyksellä yhtä, mutta lähempää tarkasteltuna selviää, että kirja voi olla toiselle susi. Rajatussa, noin 18 neliön tilassa ongelmaksi kasvaa juuri elintilan vähyys. Opintonsa juuri aloittaneen asukkaan hyllyissä, kaapeissa ja sängyn alla on vielä tilaa, mutta myöhemmin kirjojen kertyessä asukkaan on tehtävä raakoja valintoja. Näiden valintojen seurauksena suosikkikirjat vievät voiton, ja vähemmän rakastetut teokset päätyvät Facebook-kirpputoreille tai kirjastojen Ota tästä -hyllyihin. Opiskelijan puolustukseksi on sanottava kuitenkin, että kun on valittava, mahtuuko itse sänkyynsä vai lepääkö siellä kymmeniä kirjoja, on omien yöunien vaaliminen usein parempi ratkaisu opiskelujen kannalta.

Ylioppilaskylän ekosysteemissä kirjat ovat joka tapauksessa ravintoketjun yläpäässä ihmisen rinnalla. Isotädeiltä perityt rumat koriste-esineet päätyvät kylän roskalavoille paljon todennäköisemmin kuin kirjat. Sama koskee useimmiten myös viherkasveja, lapsuuden vhs-kasetteja, kynttilänjalkoja ja rullaluistimia. Villashaalit ovat rajankävijöitä, jotka uhkaavat kaappitilan täyttämisessä kirjoja: vetoisissa asunnoissa on vaikeaa päättää, varautuako talveen villan vai kirjojen voimin. Ruokkiako ruumiin- vai sielunvoimia kylmien säiden yllättäessä?

Yksittäisellä kirjalla on haasteensa kuten kirjapopulaatiolla kokonasuudessaankin. Sinuhe egyptiläisen kaltaiset kovakantiset, hyvinvoivat paksukaiset kilpailevat kitukasvuisen laihoja, mutta vähemmän tilaa vievien opusten kanssa. Usein kilpailu johtaa tilanteeseen, jossa sentin paksuinen Aristoteleen runousoppi jää hyllyyn Sinuhen suunnatessa kohti opiskelijan vanhempien vinttiä.

 

Neljä erilaista kirjojen asuinsijaa

Jotta saisimme tarkemmin selkoa Ylioppilaskylän kirjojen elämästä, lähdin kyläilemään muutamassa yksiössä. Suurin osa ovikellojen rimpautuksista oli turhia, ja osaan vastattiin aggressiivisestikin. Kotirauhan häiritsijän leimaa uhmaten jatkoin kuitenkin työtä, johon minulla oli kutsumus, ja lopulta pääsin todistamaan oman asuntoni lisäksi kolmea autenttista kirjaympäristöä. Minulle avasivat asuntonsa oven Esteban, Salla ja Kiki, joiden nimet on muutettu yksityisyyden suojelemiseksi ja sen varmistamiseksi, ettei kukaan ulkopuolinen enää tunkeudu heidän asuntojensa herkkiin ekosysteemeihin.

Esteban, brasilialainen vaihto-oppilas asuu kirjoineen punaisen ulko-oven takana. Vaikka emme täysin ymmärrä toistemme puhetta, on vierailu antoisa. Estebanin mukana kulkeutuneet portugalinkieliset teokset täyttävät suurimman osan hänen pienestä kirjahyllystään. Kirjastosta lainatut teokset makaavat epäsäännöllisen muotoisissa kasoissa yöpöydällä ja osittain sen allakin. Englanninkieliset anatomian oppikirjat ovat asunnon paraatipaikalla, jääkaapin päällä. Vaikka tuo paikka on näkyvä, on siinä haasteensa. Kirjojen päälle ovat levittäytyneet leivänmurut ja hilloroiskeet siinä missä yöpöydän alaisia kirjoja kuorruttaa vain helposti poispyyhittävä pöly.

Esteban kertoo odotusten mukaan, että tärkeimpiä kirjoja hänen asunnossaan ovat oppikirjojen lisäksi brasilialaisen Paolo Coelhon alkukieliset teokset. Ne tarttuvat käteen kun koti-ikävä vainoaa. Kirjoilla on tässä asunnossa siis myös terapeuttinen tehtävä.

Huomionarvoiseksi seikaksi Estebanin luona osoittautuu myös mainittu siivottomuus. Kun huomautan varovaisesti kirjojen päällä lepäävästä pölystä ja ruuanmurenista, Esteban nauraa: ”Jos minä täällä voin elää, niin kyllä nämä kirjatkin.” Pienestä haastattelijan ja haastateltavan näkökulmaerosta huolimatta voidaan havaita tärkeä seikka. Tässä asunnossa kirjoja rakastetaan, ja niillä on olennainen osansa vaihto-opiskelijan elämää.

Sallan luo kuljen vihreästä ovesta. Hän kertoo nauttivansa tiiviistä asumisesta, ja uskaltautuu välillä jopa kerroskeittiöön. ”Ei siellä niin kamalaa ole, ja naapureihinkin tutustuu helpommin”, Salla kertoo. Hän paljastuu myös minun laillani kirjafriikiksi. Asuntoa luonnehtii parhaiten sana vyöry. Kirjoja on pinoittain, riveittäin ja läjittäin, ja tunnen oloni kotoisaksi. Tekisi mieli haastaa Salla laskemaan, paljonko kirjoja hänen hyllyynsä on kertynyt, mutta työ taitaisi olla suurempi kuin sen avulla saavutettu hyöty.

”Aina löytyy jotain mitä en ole vielä lukenut”, Salla sanoo ja osoittaa laajalla käden kaarella kirjapaljouttaan. Tässä asunnossa kirjat on pidetty puhtaana. ”Siivotessa imuroin kirjojen päältä pölyt”, asukas kertoo. Luultavasti hygienia edesauttaakin kirjojen pitkäikäisyyttä, ja nyökyttelen Sallalle hyväksivästi.

Yhteinen kirjarakkautemme saa Sallan jopa keittämään meille kahvit, mutta maitoa ei ole ollut varaa ostaa. Hengenheimolaisuutemme vahvistuu, kun Salla kertoo ostaneensa viimeisillä rahoillaan muutaman dekkarin Tori.fi:stä. Hän kertoo myös, ettei oikein osaa luopua yhdestäkään kirjasta, koska haaveilee omakotitalosta kirjastohuoneineen. Minusta ajatus vaikuttaa aika kaukaiselta, mutta ymmärrän Sallan kaipuun.

Saan myös tutustua Sallan suosikkikirjoihin. Niitä ovat Ilkka Remeksen jännärit ja Mika Waltarin historialliset romaanit. Hiukan nolona Salla tunnustaa, että lukee myös jonkin verran harlekiinipokkareita, joita saa äidiltään merkkipäivinä. Nämä asukasta kiusaannuttavat teokset on sijoitettu vaatekaappiin, ovien taakse. Saan tilaisuuden nähdä, että valikoimasta löytyy muun muassa Nora Robertsia ja teoksia nimeltään Ikuinen rakkaus, Täydellinen mies ja Suloinen kosto.

Kikin kodissa keltaisen oven takana taas kirjoja ei ole hurjia määriä, mutta tärkeimmät sinne mahtuvat ilman muuta. En uskalla ajatella niitä kirjoja, jotka mahdollisesti on heivattu tästä kodista roskalavalle tai laitettu elämään kiertolaiselämää. Kuitenkin Kiki on selkeästi laadun ystävä, eikä määrä sitä voi hänen mukaansa korvata.

Näiden kirjojen koti on tavattoman hyvässä järjestyksessä, eikä kirjoja aivastuta ylimääräinen pöly. En ole kuitenkaan vapaa huolesta. Onko näin steriili ympäristö haitallinen herkille kirjoille? Havaitsen myös tutun vedon, joka käy huoneeseen ranskalaisen parvekkeen tiivisteistä, ja huomaan kolme paksua vilttiä, joilla on täytetty pari lokeroa Ikean Expedit-hyllyköstä. Täällä asuu käytännöllinen opiskelija, ja vilunväreet kulkevat selkääni pitkin.

Kallein kirja-aarre Kikille on oma vauvakirja, jota on täytetty ahkerasti. Tivatessani muita suosikkeja Kiki ottaa hyllystä Maol-taulukon. Ei ole paljonkaan sanottavaa, joten lähden kotiin.

Oman, Estebanin oven tavoin punaisen oveni takana vallitsee hallittu kaaos, jonka kirjani ja minä jaamme. Iloisena totean, että minulla on niitä ainakin pari sataa, enkä unohda ystävien kellarikomeroihin varastoitua toista mokomaa. Lipastoni kansi näyttää siltä, että sen päällä lojuvat kirjapinot ovat vaarassa iskeytyä lattiaan hetkenä minä hyvänsä, ja yhtäkkiä tunnen valtavaa vastuuta. En halua keräillä romahduksen jälkeisiä irtosivuja, ja siksi nostan osan lipaston kirjoista eteiseen, vankemmalle pöydälle.

Kirjoja koskeva suurin haaveeni on saada ne organisoitua jonain päivänä. Aakkosjärjestys ja excel-taulukko auttaisivat muistamaan, mitä jo omistan ja mitä en. On tapahtunut usein, että olen ostanut kirpputorilta tai alennusmyynneistä teoksia, jotka jo omistan. Voin vain kuvitella sitä loukkaantumista, jota aiemmin hankittu kappale kirjasta tuntee kun kannan uuden vastaavan asuntooni.

Minulla ei ole niin pientä määrää lempikirjoja, että voisin niitä luetella. Suhteeni kirjoihin on hyvin henkilökohtainen, ja uskon, ettei niitä saa laittaa sen enempää paremmuusjärjestykseen kuin ihmisiäkään. Mielessään tämmöistä jaottelua tietysti tekee tahtomattaankin, mutta ääneen sitä ei ole hedelmällistä todeta ‒ saati mustana valkoisella.

Hallitseva laji hyllyilläni, lipastollani, pöydillä, jääkaapin päällä ja lattiallakin on kuitenkin romaani, ja etenkin pokkariversiot. Kovakantinen kirja vaikuttaa olevan ulkoasun aatelinen, mutta minua miellyttää pokkarin keveys ja pienempi koko. Uskon, että pokkarieni itsetunto on vähintään yhtä hyvä kuin vastaavien kovakantisten, koska rakastan niitä estoitta.

 

Lopuksi

Tutkimusmatkani, jolla kartoitin Yo-kylän kirjojen asuinoloja, on tullut päätökseensä. Tärkeimmät tutkimustulokset lienevät, että kirjalle todella on luonnollinen paikkansa näissä opiskelija-asunnoissa, ja että kirjoille on siksi annettava arvoa. Ilman näitä selluloosasta ja musteesta valmistettuja ystäviämme olisimme opiskelijoina ja yleensä ihmisinä hukassa. Myös Ylioppilaskylä olisi paljon värittömämpi ja sivistymättömämpi, kuin tämä nykyinen vetoisa mutta kaunis kulttuurin kehto.