Iloinen tarina

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Proosa

Kuva: The Integer Club/Flickr

Kuva: The Integer Club/Flickr

Teksti: Miia Outinen

Äidin hiuksista törrötti hallitsematon suortuva, joka tärisi niin kuin koko äitikin. Isä pyöritteli käsissään rikkinäistä kuulakärkikynää, kliksutteli sitä ihan kuin se olisi tehnyt kynän taas ehjäksi. Äiti oli punainen ja tuijotti isää, isä oli valkoinen ja tuijotti myttyisiä sukkiaan. Minä kahautin takin päälleni ja potkaisin kengät jalkaani niin, että osuin vähän seinäänkin, enkä täysin vahingossa. Heti oven takana sormista alkoi lähteä tunto. Olisi pitänyt ottaa hanskat. Kadulla valui ihmisiä, joilla oli hanskat ja takit ja pipot, mutta ei kasvoja.

”Kirjoittakaa lomastanne iloinen joulutarina.” Niin oli sanonut rouva F, möreä äidinkielenopettaja. Haudanvakavin kasvoin. Istuin tienpientareelle. Iloinen joulutarina. Kaivoin taskusta suklaajoulupukin. Olin säästänyt sitä itsenäisyyspäivästä asti, kantanut hellyydellä mukana. Taskunpohja oli hionut foliosta silmät pois. Matkin jäljelle jäänyttä hymyä ja kuorin pukin varovasti lakin huipulta. Se oli vaikeaa, kun sormet olivat ihan kohmeessa. Suklaa oli kylmää ja jätti rasvaisen kalvon kitalakeen. Pyyhin räät ylähuulelta ja hymyilin uudestaan. Päälaeton pukki hymyili takaisin. Hetken pukki sai vaappua lumihangessa. ”Raaah, olen zombipukki!” Tungin pukin täyteen lunta. Sisälmyksiä. Puraisin uudestaan. Lumi oli vetistä hattaraa. Suklaa maistui edelleen kylmältä. Pyyhkäisin taas räät kämmenselkään ja istutin päättömän pukin viereeni.

”Sä oot kyllä tosi outo.” Naapurin Lilli seisoi selän takana. Puffeli, sen koira, nökötti kuuliaisesti vaaleanpunaisessa pulkassa. Avasin Lillille suuni, täynnä lunta ja suklaasössöä.
”Yäk! Mikset sä oo kotona?”
”Mikset ite oo?”
”Mun pitää ulkoiluttaa Puffeli. Riiteleeks ne taas?”
”Ei. En mä vaan jaksa istua kotona koko päivää. Täs on kivempaa.”
”Mun vanhemmat ei koskaan riitele. Sieltä tulee kohta Lumiukko.”
”Ei munkaan. Ja Lumiukko on ihan tyhmä.”
”Se on tosi sulonen! Mut äiti sano, että sun vanhemmat aikoo e-r-o-t-a,” Lilli kuiskasi. Mietti. ”Sä voit kyllä tulla meillekin katsomaan Lumiukon. Meillä on pipareitakin, mä koristelin. Vaaleanpunaisella.”
”Yäää-äk, miks mä haluisin tulla teille! Mä meen ihan kohta kotiin ja sitten äiti keittää mulle kaakaota. Ja isä leipo hienompia pipareita kuin mitä teillä on, kumminkin!”

Lilli nakotti toppapuvussaan siinä vielä hetken. Sitten se lähti hinaamaan Puffelia pitkin rantatietä. Kotiin. Missä niillä on pipareita ja Lumiukko, eikä vanhemmat suutu siitä, jos toinen laittaa väärän liinan tai paidan tai laulun tai sanoo jotain tyhmää. En meinannut päästä ylös kinoksesta, kun peppu oli ihan jäässä. Käännyin vielä ja vilkutin pukille. Se ei vilkuttanut takaisin. Heitin sitä lumella. Punainen folio katosi lopullisesti höytyväisen valkoisen alle.

Lillin ikkunoissa oli enkeleitä ja paperitonttuja. Minulla oli samanlaisia, mutta ei noin hienoja ja uusia. Niiden talossa oli myös tosi paljon jouluvaloja. Äiti sanoi että se näytti ihan tyylittömältä. Meillä oli vain yksi valkoinen valonauha, jonka isä oli äidin ohjeiden mukaan kieputtanut huolellisesti katoksen reunaan. Äitiä suututti, kun se ei näyttänytkään siltä kuin se olisi halunnut. Minusta se oli ihan hieno.

Äiti oli saanut hiuksensa kuriin. Se keitti kaakaota, antoi siitä minullekin mukin. Laittoi jopa vaahtokarkin. Isä katsoi jotain ohjelmaa, missä ihmiset lauloivat. Jotkut lauloivat hyvin, toiset huonosti. Aina kun tuli jokin kappale, josta isä piti tai jonka hän edes tiesi, hän alkoi hymistellä mukana. Suljin isän äänen ja äidin kolahtelut talon toiseen osaan ja jäin yksin omien seinieni sisälle. Kirjoitin rouva F:lle vaaleanpunaisella koristelluista pipareista. Ja siitä miten katson aina Lumiukon äidin ja isän kanssa. Ja miten äiti laittaa kaakaota. Vaahtokarkeilla. Niiskautan ja hymyilen. Tunto alkaa vähitellen palautua sormiin, mikä on kai hyvä asia, vaikka vähän pisteleekin.