Ilman yleisöä missään ei ole järkeä ‒ ja muita narsistisia ajatuksia

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kritiikit

Kuva: Stefan Bremer

Kuva: Stefan Bremer

Teksti: Nora Palonen

Näytelmäarvio: Olipa kerran minä

 

”Olla hiljainen, on pahinta, mitä sä tiedät.” Kirjailija Heini Junkkaala pureutuu käsikirjoittamassaan näytelmässä Olipa kerran minä ajankohtaiseen ilmiöön, narsismiin. Yhteiskunnassamme vallitseva yksilökeskeisyys ja minuuden korostuminen ovat nostaneet katseiden kohteeksi vakavan sairauden, johon liittyvien ajatusten kanssa jokainen meistä elää. Missä menee raja itserakkauden ja narsismin välillä? Milloin asioita tehdään niiden itsensä vuoksi, milloin huomion saamiseksi? Junkkaala kuvaa hyvin näytelmässään narsistin tapaa kohdella muita ihmisiä ja narsistisia motiiveja.

Olipa kerran minä kertoo kirjailijasta, joka kirjoittaa Kansallisteatterille näytelmää narsismista. Sen seurauksena hän päätyy uhraamaan yksityisyytensä saadakseen yleisön arvostuksen. Junkkaala kirjoittaa näytelmän itsestään. Minna Haapkylä tekee vakuuttavan roolisuorituksen kirjailijana, joka jää loukkuun omaan itsekkyyteensä. Lopussa hän seisoo yksin lavalla. Onko tärkeää vain se, että katsotaan, vai myös se, miten katsotaan?

Näytelmässä esitellään kaksi pariskuntaa, joissa toisessa mies on narsisti ja toisessa nainen. Ehkä näytelmän radikaalein narsisti on Sisko, joka ajaa miehensä hulluuteen järjettömällä käytöksellään. Heidän dialoginsa ovat turhauttavaa kuultavaa, sillä ne eivät tunnu johtavan mihinkään. Siskon on saatava olla se, jolla menee paremmin tai huonommin kuin miehellään. Ehkä siinä on ero terveen ja narsistin välillä – narsistille kelpaa huomio kuin huomio. Jessica Grabowsky tekee rohkean roolisuorituksen naisena, jonka puoleen eivät katsojien sympatiat lankea.

Olipa kerran minän lavastus tukee näytelmän teemaa. Aluksi lava on järjestäytynyt ja kontrollissa, lopussa sekaisin. Se kuvaa narsistin mielen hajoamista. Sitä, kuinka hän menettää otteensa ihmisistä, jotka on saanut valtaansa ja joita on nöyryyttänyt. Narsisti ei onnistu enää pitämään palapeliä koossa, vaan palat alkavat harhailla haluamiinsa paikkoihin. Väliajan jälkeen lavalle on tuotu videokameroita ja osa kohtauksista heijastuu screenien kautta. Se kuvaa katseiden määrän tärkeyttä narsistille. Sitä, ettei hän enää pysty tekemään mitään ilman yleisöä. Lavan mustavalkoinen väritys tuo ilmi sitä, kuinka yksipuolista narsistisen ihmisen ajattelu on. Hän on häikäilemätön ja ajattelee vain itseään. Narsistille muut ihmiset ovat tärkeitä vain, jotta hän voi tuntea itsensä merkittäväksi.

Junkkaalan näytelmä on ajatuksia herättävä ja toteutus kokeellisena teatterina toimiva. Katsojat yllätetään jatkuvasti ja heidän verkkokalvoilleen syötetään toinen toistaan erikoisempia mielikuvia. Karnevaalisten kohtausten jälkeen tunnelma maalautuu synkäksi ja puhuttelevaksi. Lavalle tuodaan historiallisia hahmoja, joiden kytköstä narsismiin voi arvuutella. Näytelmän voimakkaat kohtaukset menevät suoraan ytimiin ja tekevät narsismista todellista. Lopulta kysymys, voiko tarve tulla nähdyksi tappaa, jää leijumaan katsojien mieleen. Yksinäisyyteen voi kuolla, joten ehkä myös tarve tulla nähdyksi, voi koitua kuolemaksi. Olipa kerran minä avaa katsojien tietoisuuteen kuvan minuuden tuhoamasta sairaudesta, joka todella voi viedä hengen. Kun kirjailija kertoo näytelmässä ihailevansa Breivikin itsenäisyyttä, koska Breivik ”piirtyy esiin ihmisjoukosta” voi ymmärtää, kuinka vakavasta aiheesta on kysymys.

Näytelmä myös ohjaa kysymään, kuka jaksaa katsella ja ketä? Mihin me oikeastaan tarvitsemme muiden katseita? Milja Sarkolan ohjaustyö Olipa kerran minässä on hienovaraisen hengästyttävää, jossa katseiden kohteeksi päätyvät ne, joille se on lopulta liikaa. Näytelmä pitää sisällään narsistisia tunnustuksia, jotka ovat paljastavan kipeitä ja jäävät sydämettömiksi, jos niiden takaa ei suostu löytämään inhimillistä ajatuksen juoksua. Näytelmä sai ensi-iltansa 25.11. Helsingin Kansallisteatterissa ja on ehdottomasti kokemisen arvoinen.