Ihmispuoli

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: olavXO/Flickr

Kuva: olavXO/Flickr

Teksti: NN

Minua tultiin katsomaan. Äiti liikkuu reippaasti mutta hänen naamansa on valuva. Sisko jää äidin käsien taakse piiloon, käy sentään halaamassa. Nykyään sisko tuoksuu vastenmieliseltä, lämpimiltä paidoilta. En muista, miltä hän tuoksui kun olimme lapsia. Varmaan samanlaiselta kuin minä, samalta huuhteluaineelta, samalta käsisaippualta, samalta valkosipulilta viikonloppuisin. Äiti kysyy kaikki kysymykset. Ihan hyvin, ei palele, Marjo kävi eilen, Esko oli mukana. Ruoka on ihan ok. Olen syönyt. En tiedä, ehkä ensi viikolla.

 

Kuntoudun ryhmässä, joka hymyilee. Tein kuukauden verran asiat, joita minulta odotettiin. Sitten minulta ei odotettu enää mitään. Olin vapaa kaatumaan.

Aurinko virtsaa naamaan heinäkuuta. Tuntuu että aina on sama sää. Kulahtanut paiste, maisema on perhealbumi: valjua, ruskeaa beigeä harmaata, ihmiset ovat tylsiä, kaikki on vaneria. Kävelykadulla kateelliset katseet kiipeilevät minussa. Iltapäivän ihmiset on haudattu ruumiisiinsa. He tahtoisivat tietää salaisuuteni. Kyse ei ole geeneistä. Minua inhottaa kuunnella kun leuat rasvassa horisette geeneistä. Kyse on hillinnästä, askeesista. Käännän pääni näyteikkunoiden heijastukseen. Olen eteerinen. Minä olen niin kaunis.

Minä olen niin ruma. Vihaan käydä kaupassa. Ostan aina samat asiat, se ei ole ongelma, mutta kassalla pitäisi katsoa silmiin ja tervehtiä, saada kortti lompakosta, taas se on jumissa korttitaskussa, olen tietoinen käsistäni kun näppäilen tunnuslukua, ja pelkään että jos ajattelen liikaa unohdan numerot. Pitää pakata nopeasti, seuraava tahtoo jo päästä laittamaan ostoksiaan, kuvottavaa lauantaimakkaraansa, kuvottavaa kolajuomaansa. Ostoskassissani on kurkkua, ruisleipää, raejuustoa. Lopetin margariinin kolme viikkoa sitten. Alan itkeä ylämäessä.

 

Herään joka aamu 8.34 sydämen taontaan. Pelkään hetken ennen kuin voimattomuus löytää minut. Vedän keuhkoihini viisi viikkoa vanhaa pölyä. Jossain vaiheessa olen avannut silmät.

Aamupalalla on puolikas leipä ja kaksi kurkkuviipaletta. En laita tänään teepussia veteen. Jos juo veden lämpimänä, se on täyttävämpää kuin kylmä vesi. Alan odottaa päivällistä, saan syödä sen aikaisintaan kahdeltatoista. Kello on 9.47.

Mikään minussa ei liiku vaikka juoksen. Näen asioiden suhteet mutta mikään ei tarkoita. Musiikki ei kuulosta. En halua ketään. Sängynalusta ja kaapit täyttyvät mutta minä en täyty, en tunne. Olen sammunut, kaikki minussa on loppunut, vain sydän räpsyttää. Toivoisin että sekin yöllä nukahtaisi. Mieli on puristunut niin pienien ajatusten ympärille, että se loppuu pian.

Kello on 9.47