Ideat haalistuvat päivänvalossa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kolumnit

Kuva: zeitfaenger.at/Flickr

Kuva: zeitfaenger.at/Flickr

Teksti: Nora Palonen

 

Samoin kuin runoissa jokainen säe on tarkoituksenmukainen, öisin jokainen ääni on merkityksellinen. Silloin on osattava ajatella. On kuunneltava ja pidettävä silmät auki. Mitä maailma tahtoo viestittää? On viritettävä aistit äärimmilleen samalla, kun niin monet muut pääsevät tauolle ajattelemisesta painamalla päänsä tyynyyn. On kirjoittajia, joille auringonlaskun jälkeinen aika on otollisinta luovaan työhön. Syy saattaa olla se, että luovuus herää öisin, tai sitten vähemmän ylhäinen – vain silloin yksinkertaisesti on aikaa ja rauhaa.

Kirjoittaessa ajatusten on annettava harhailla vapaasti johtamaan uusiin ideoihin. Päivien arkisuus ja valoisuus saattavat heikentää luovuuden esiintuloa ja asettaa esteitä ajatusten vaellukselle. Ideat haalistuvat helposti päivänvalossa. Arkisuus värjää mieleen tulleet asiat kiireellä, jolloin aivot pysähtyvät havainnoimaan vääriä asioita: tuliko posti, soiko ovikello, kuka avaa, itkeekö ulkona naapurin lapsi vai oma, mitä ruokaa illalla tekisi ja kuka jätti television auki. Öisin on aikaa vain olennaiseen.

Jos kirjoittajan on viritettävä itsensä tietynlaiseen tilaan saadakseen mustetta paperille, voi päivisin vallitseva hektisyys estää häntä uppoutumasta teoksen maailmaan ja sen kirjoittamisen vaatimaan tunnetilaan. Jos kirjoittaa surusta, haluaa ehkä vetäytyä yksinäisyyteen pohtimaan surun olemusta ja asioita, jotka ovat itselleen sitä tuottaneet. Öisin on helpompi antaa tilaa muistoille ja tunteita herättäville ajatuksille päivän arkisuuden ollessa unten mailla. Pimeän tullen hiljentyy kuuntelemaan kaikkea sitä tuskaa ja pelkoa, mikä ihmismieltä saattaa ryhtyä asuttamaan. Ja pimeys, se peittää kirjoittajan kyyneleet, joihin ei tahdo auringonvalon osuvan. Korkeintaan katulamppujen heikko kajastus saattaa verhojen raoista valaista ajatuksiin unohtuneita silmiä.

Hämäryys luo varjoja, jotka jättävät tilaa mielikuvitukselle. Nojatuolissa olevat vaatteet muistuttavat päivällä väliin jääneistä pyykinpesuvuoroista, kun taas öisin ne ottavat muodokseen kissan, joka on löytänyt kodin vanhan naisen luota koettuaan ensin kovia. Öisin silmät vaeltavat pimeydessä ja yllättävää kyllä, löytävät perille. Ne visualisoivat ideoita tai aistivat huoneesta tunnetiloja, joita voivat käyttää hyödykseen. Nukkuvien hengitys luo tasaista harmoniaa kiireettömälle kirjoitustahdille. Mikään ei ole rauhoittavampaa kuin olla varma siitä, ettei kukaan tule keskeyttämään.

Päivisin asioista kohtaa niiden todellisuuden. Päivä on raju, valo tunkeutuu vääjäämättä mielen sopukoihin antamatta rauhaa keskittyä luovaan työhön. Öisin minkään ei tarvitse olla todellista. Silloin on lupa elää sääntöjen ulkopuolella, jotka kahlitsevat päivän arkisessa otteessa. Ei tarvitse vastata puhelimeen, eikä sähköposteihin. Ei tarvitse olla kenenkään tavoitettavissa. Voi kaikessa rauhassa retkottaa tuolissaan ja pukeutua 10 vuotta vanhaan aamutakkiin. Voi juoda monta kuppia kahvia ja samalla varmistaa, että yö tosiaan on omistettu valvomiselle. On lupa nakertaa yöpaloja ja huoletta jättää astiat myöhemmin tiskattaviksi. Öihin sisältyy vapaus, jota ei kannata jättää käyttämättä.

Pikkutunneilla kirjoittajan luokse hiipii väsymys. Se saattaa kuitenkin poistaa liiallista itsekriittisyyttä. Kun silmäluomet painavat yhtä paljon kuin kädessä oleva vanha kuulakärkikynä, on helpompaa jättää editointi myöhempään vaiheeseen. Väsymys antaa luvan kirjoittaa huonosti silloin, kun ei ehkä kirjoittaisi ollenkaan. Tekstin on annettava tulla läpi lamaannuttavan väsymyksen ja aamulla voi huomata, että iloon on aihetta: saattoi tulla kirjoittaneeksi jotakin bestsellerin kaltaista. Parhaimmat öisin tuotetut ideat eivät menetä kirkkauttaan edes loistaessaan päivisin kilpaa auringon kanssa.

Luovuus ei koskaan nuku. Sitä ei voi peitellä vuoteeseen. Se on kuin lapsi, joka ilmaantuu vähän väliä ovenrakoon kertomaan, että on vessahätä tai jano. Luovuus häiritsee, jos sitä yrittää laiminlyödä. Se asettuu levolle, kun sitä väsyttää, ei silloin kun kirjoittaja tahtoisi nukahtaa. Mutta kaikella on tarkoituksensa, niin luovuuden valvottamisellakin: se tietää, milloin on aika parhaimpien ideoiden, eikä luovuta ennen kuin ne ovat jossakin ylöskirjoitettuina.

Aina öisin ei tarvitse inspiroitua hiljaisuudesta, vaan äänistä, joita hiljaisuus vahvistaa. Sateen rummutuksesta vasten ikkunoita, raivoavasta tuulesta, remuavasta nuorisosta tai ulvovista koirista. Yö on aikaa päivänvalolta suojatulle elämälle. Monilta asioilta silmät saa sulkea, mutta ei niiltä, mitkä tapahtuvat varjoissa. Niistä pitää kirjoittaa. Joillekin se on helpointa silloin, kun ympäristö on yhtä tumma kuin asiat, joista kertoo.

Ihminen myös haluaa tuntea itsensä etuoikeutetuksi. Mikä on parempaa kuin saada luoda öisin ja nukahtaa leppoisasti, kun muut nousevat arjen askareisiin? Kirjoittaja on etuoikeutettu pakenemaan tavallisia päiviä, jotka kuivattavat luovuuden kuin kesä ulkona liehuvat pyykit. Aamuyöllä kirjaimet haravoidaan kompostiin, jossa ne saattavat seuraavaa yötä varten synnyttää jotakin käyttökelpoista. Luovaan työhön tarvitaan valoa idean siementen vaatiessa auringonpaistetta. Kirjoittaminen kuitenkin tapahtuu, kun muita ei enää kulje pihalla, vaan kuu loistaa taivaalla. Yö tarjoaa silmille tilaa tuijottaa tyhjyyteen, jossa kuitenkin näkyy käsillä olevan tarinan maailma.