Hyvää yötä, onni myötä, älä ehdoin tahdoin ahmaa syötä.

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2013, Proosa

Teemu Kivi kirjoittaa valvomisesta.

Viitisen vuotta sitten aloin herätä öisin kuselle. En ajatellut siinä olevan mitään sen omituisempaa, niinhän käy jokaiselle ikäiselleni miehelle. Koomikotkin vitsailevat siitä: se on osa luontoa, eräänlainen ensimmäinen merkki siitä, että enää ei olla pelkkiä poikasia. Minä kävin vessassa, tulin takaisin sänkyyn ja kuuntelin hetken Kirstinin hengitystä, joka ei ollut enää yhtä kiinnostavaa kuin ennen, ja nukahdin. Tätä jatkui jonkin aikaa, kunnes pian en enää saanutkaan unta palattuani Kirstinin viereen. Makasin sängyllä monia unettomia aamuja ja lopulta annoin periksi, enkä edes yrittänyt saada unta nousemisen jälkeen. Menin vessasta suoraan alakertaan ja luin kirjoja, istuin tietokoneella tai katsoin televisiota todella hiljaisella äänellä. Monta kertaa ajattelin jopa soittaa Alexanderille, poika kuitenkin valvoi yöt ja nukkui päivät sen uuden työn takia. Fannylle en olisi voinut kuvitellakaan soittavani keskellä yötä, hän vain hätääntyisi ja luulisi jonkin olevan vialla. Fanny oli aina ollut niin herkkä. Hän oli vielä kymmenvuotiaanakin itkenyt hulluna kun laitoin hänet nukkumaan ja lausuin ahmarunoni. Vaikkei ahmarunossa edes ollut mitään pelottavaa.

Unettomuus ei helpottanut, ja parin kuukauden päästä jokainen kirjani (ja moni Kirstinin tanskankielisistä kirjoista) oli luettu ja television yöchatit hihhuleineen ja perversseineen alkoivat toistaa itseään. Niinpä aloin ajella autollani. Ensin tein vartin matkoja, sitten puolen tunnin. Pisin matkani oli lopulta reilusti yli sadan kilometrin päähän. Autoradiossa soi öisin vanhoja kappaleita, jotka olin kuullut monta kertaa ennenkin. Lauloin mukana siitä, kuinka yllätin itseni ikävöimästä poikavuosien kavereita. Osasin sanat ulkoa, en edes ajatellut niitä.

Joskus ajoin työpaikkani pihalle, laitoin auton parkkiin etuoven eteen ja kuvittelin olevani firman omistaja, itse päällikkö ja pomo. Sillä sehän minä olin, tosin vain käytännössä. Minä olin kahdeksan ihmisen lähin esimies ja vastuussa koko varastosta. Silti minulla oli alla A4, ei S5 niin kuin omistajalla. Päivisin olin onnellinen siitä, että olin saanut lapsistani kasvatettu kunnon ihmisiä, pidettyä avioliiton kasassa ja tuonut aina leivän pöytään, mutta öisin minä kadehdin rikkaita. Öisin olin katkera ja surullinen ja halusin saada elämältäni paljon enemmän. Ennen kaikkea halusin sen pomon ajaman Audi äsfemman. Minä vihasin pomon tapaa sanoa äsfemma, se ei ole kauniin auton nimi. Kauniin auton nimi on äsvitonen. Öisin minä vihasin ajatusta siitä, että pomo ajoi äsfemmallaan pihaan ja piti puheita synergiasta puku päällä. Minäkin halusin asua Helsingissä tekemättä mitään ja käydä parin viikon välein töissä jauhamassa paskaa. Minä halusin olla samanlainen: nuori, rikas ja kiero kuin papin mulkku. ”Äijän pitäisi heittää ne liirumlaarumit vittuun ja vaikka syöttää ahmaa”, minä mutisin ja käynnistin auton, joka ei ollut äsvitonen.

Tätä jatkui vuoden. Vuoden päivät heräsin ennen neljää. Toki poikkeuksiakin oli, vaikkakin vähän. Kahdeksan tunnin yöunia en saanut kai kertaakaan. Talvella oli vähän helpompaa, tein yöllä lumityöt ja menin suihkuun. Sen jälkeen tuntui melkein hyvältä, olin sentään herännyt aikaisin ja tehnyt oikeaa ruumiillista työtä. Kevään tullessa yritin aloittaa juoksemisen, mutta parin lenkin jälkeen sain niin kovan hartiakivun, etten jaksanut jatkaa. Seuraava kesä oli pahin, kuumuus teki unettomuudesta vielä kestämättömämpää, ja aloin taas ajella autollani enemmän ja enemmän. Autossa oli sentään ilmastointi. Lääkäriin en silti halunnut mennä vain unettomuuden takia. Kärvistelin koko sen kesän kertomatta kenellekään, edes Kirstinille. Pahimpana yönä muistan ajatelleeni, etten kestäisi enää toista samanlaista kesää. Kirstin ei koko vuoden aikana herännyt. Ei yhtä ainoata kertaa. Enkä minä kehdannut herättää häntä tai edes kertoa unettomuudestani. Kesän jälkeen tuli yllättävän aikainen syksy, ja kun lehdet kuolivat puihin, minä sain edes hieman elinvoimaani takaisin.

Yhtenä syksy-yönä minä ajoin lauttarannalle. Päivällä oli tuullut kovaa, mutta nyt ilma oli tyyni ja keltalehtiset puut seisoivat yössä hievahtamatta. Sammutin auton ja kävelin rannalle, jossa aallot hyväilivät hiljaa pyöreitä kiviä. Istuin betonilaiturin nokkaan ja asetuin makuulle. Katselin tähtiä, joiden edestä pilvet liukuivat hiljalleen. Ei ollut sattumaa, että olin tullut tänne. Betonilaituri tuntui kylmältä farkkujen ja tuulitakin läpi, mutten halunnut nousta vielä. Makasin siinä ja muistelin Ilkkaa.

Olin tuntenut Ilkan niin pienestä, etten oikein muistanut lapsuuttani ennen häntä. Meillä oli sama koulumatka, hänellä tosin minua lyhyempi. Hänen käännyttyä kotiin minä kävelin vielä vartin yksin. Ilkka ei tiennyt koulussa paljoa, hänellä ei ollut lukupäätä nimeksikään. Hän ei kuitenkaan häirinnyt tunteja, vaan istui hiljaa ja yritti oppia kaiken, mikä hänelle opittavissa oli. Kukaan ei häneltä odottanutkaan suuria, hänen uskottiin seuraavan isänsä jalanjäljissä timpuriksi. Ilkan isästä pidettiin, hän oli tehnyt monia hyviä taloja lähistöllä. Mies oli aina kohtelias ja laskutti vähän, ja Ilkasta kasvoi samanlainen. Ilkasta tuli kuin tulikin timpuri ja hän teki isänsä kanssa töitä, kunnes isä kuoli ja Ilkka siirtyi ajamaan kuorma-autoa toiseen firmaan. Sielläkin tunnettiin Ilkan isä, Ilkan isä tunnettiin kaikkialla. Yhdeksäntoistavuotiaana Ilkalla oli kesän aikana tehtävänä ajaa sementtiä saaristoon. Sinä samana kesänä meillä oli tapana tehdä kävelylenkkejä.

Ajoin töiden jälkeen fillarilla Ilkan kotipihalle ja Ilkka tuli ulos kahden kahvikupin kanssa. Me kävelimme tienvartta pitkin kunnes kahvikupit olivat tyhjiä. Me saimme kahvit juotua aina samassa paikassa, vajaan kahden kilometrin matkan jälkeen. Sen jälkeen hyppäsimme aidan yli Viitakankaan lehmälaitumelle, josta taas matka jatkui metsään ja sieltä polkua pitkin takaisin Ilkan kotiin. Joka päivä me teimme saman lenkin, samaan suuntaan, samaan aikaan ja joimme kahvit samoista kupeista. Saattoi olla, että me silitimmekin juuri samaa lehmää joka kerta, minä en niitä ainakaan erottanut toisistaan. Ilkka saattoi erottaa. Tuo kesä oli viimeinen hetki, jolloin sain tuntea lapsuuden ehdottomien rutiinien tuoman onnen. Enkä tuntenut vielä aikuisuuden ehdottomien rutiinien tuomaa puudutusta.

Yhden kävelyn aikana Ilkka sanoi minulle jotain. Kolme lausetta, joista ensimmäistä ja viimeistä en muista, mutta toinen oli ”liirumlaarumit vittuun”. Muistin toisetkin lauseet monen vuoden ajan, nyt ne eivät enää palaudu mieleeni. Tiedän ainoastaan sen, että siinä oli juuri oikea tavumäärä haiku-runoksi. Sen sain tosin selville vasta yliopistossa, eikä Ilkka varmastikaan tajunnut sitä itse. Makasin lossirannalla ja kylmä tuntui koko ajan kylmemmältä. Ilkka kuoli samana vuonna, juuri tällä samalla lossirannalla. Hän oli ajamassa sementtiä Houtskäriin, oli oikein lauttajonossa ensimmäisenä, kun penkka sortui hänen altaan. En tiedä kuinka syvää lauttarannassa on, mutta Ilkka ei sieltä enää noussut. Ilkan äiti oli pyörtynyt hautajaisissa ja minä olin sinä iltana itkenyt saunassa niin kauan, että oksensin. Muistot sulautuivat yhteen isoksi, kipeäksi palloksi ja Ilkan äidin valittava itku tuntui kuuluvan aivan liian läheltä.

Heräsin siitä kylmältä lauttarannalta hetken päästä niska jäykkänä. Hymähdin itsekseni, kai se on parempi nukkua edes jossain, sänky olisi kyllä ollut mukavampi. Nousin istumaan, hieroin niskaani ja kuuntelin silmät kiinni aaltojen hakkaavan kivikkoon. Mietin siinä kaikenlaista. Mietin millaista olisi, jos Ilkka eläisi tai olisinkin opiskellut lääketiedettä niin kuin aikomukseni nuorena oli. Tai millaista olisi, jos vaimo ei aamuisin sanoisikaan ”godmorgen” vaan ”huomenta”. Nousin ja kävin kusemassa pusikkoon lauttarannan vieressä. En tiedä, oliko siinä silloin jo verta seassa. Jos olisin huomannut sen jo silloin, olisin voinut käydä aikaisemmin lääkärissä ja päässyt ainakin hieman vähemmällä. Vaikka hyvinhän tässä kävi loppujenlopuksi nytkin.

Kotiin päästyäni kirjoitin Fannylle tekstiviestin. Hyvää yötä, onni myötä, älä ehdoin tahdoin ahmaa syötä. En kuitenkaan lähettänyt sitä, raukka vain hätääntyisi.

Teksti on kirjoitettu tehtävästä, jossa kirjoittajan tuli valita häntä erityisesti kiehtova aineisto ja kirjoittaa sen innoittamana.