Hymyilyn vaaroista ja siitä, mikä on kettu

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

lindaskogstrom

Teksti ja kuvitus: Linda Skogström

Pihanraivaustöihin laitettiin myös Venäjältä saapunut pienenpuoleinen Olga-täti. Ajateltiin kai, että jos on puolanjuutalaisena Neuvostoliitosta selvinnyt, selviää myös muutamista juurakoista ja rehottavista pensaikoista.

Eikä täti tuottanut pettymystä. Pieksi maata, retuutti juurakoita ja paloitteli pusikkoa tehokkaammin kuin kukaan muu. Olga-täti näytti nuoremmille jo muutamassa minuutissa ihmislajin kehityksen raadollisuuden: pientä mutta sitkeää naista seurasivat ihmisen sukupuussa syntymälaiskat vässykät, joista joku jo ruikutti likaantunutta paitaansa.

Hihansa sotkenut oli nuorin tytöistä, mutta ongelma oli Liisallakin. Itse työssä ei ollut vikaa, se oli melkein mukavaa. Olisi saattanut olla nautittavaakin riuhtoa ja häärätä, perata anoppilan tonttia, ellei olisi ollut muuria. Sitä, jonka yli päästäisiin vasta illalla, muutaman vodkapaukun avulla. Kielimuuria.

Puutarhuri on maailman onnellisin ammatinharjoittaja vain yhdellä ehdolla. Sillä, ettei hänen maata muokatessaan tarvitse olla huolissaan. Liisaa huolestutti se, että työn lomassa piti yrittää saada yhteys venäjää puhuvaan Olgaan. Tätä täytyi tavalla tai toisella miellyttää. Olga-täti kun ei ollut enempää eikä vähempää kuin anopin sisko, ainut ja tärkeä sisko, jonka tapaamista oli odotettu kuukausia. Ääneenlausumaton tosiseikka oli sekin, että juuri tämä täti veisi Liisasta hyvin yksityiskohtaista tietoa sukulaisille Venäjällä. Tuli siis vaikuttaa parhaalta mahdolliselta morsianehdokkaalta valitsemalleen miehenalulle. Ilja kun oli viimeinen ässä pienen venäläissuvun hihassa. Viimeinen mahdollisuus jatkaa Tsistjakovien sammumassa olevaa klaania.

Yhteistä kieltä ei ollut. Joka ainoa venäjää hiukankin muistuttava sana oli lepatellut tiehensä viimeistään sillä hetkellä, kun oli käännytty autolla anoppilan pihaan. ”No, miten sä nyt sitten tervehdit mun tätiä?” oli Ilja kysynyt suu leveässä hymyssä. ”Hitostako mä tiedän, lyö ihan tyhjää, käykö jos sanon vaikka bonsuur?” “Ihan miten haluat”, oli Ilja nauranut.

Onneksi Liisan ajatukset eivät jumiutuneet kuitenkaan yhtä täydellisesti, kuin paineen alla yleensä kävi. Hän keksi melko nopeasti ilmiselvän asian: Hymy! Hymyily, universaali kieli, jota ymmärtäisi kuka vain! Yleismaailmallinen ystävällisyyden osoitus ei voinut olla huono idea.

Oivallus tuntui muuttavan ongelman pienemmäksi. Ikävä kyllä sama oivallus muutti normaalihymyn epäluonnolliseksi irvistykseksi, joka olisi pelottanut arempaa. Ei kuitenkaan Olga-tätiä. Kaikki oli siis hyvin, hetken. Olga-täti nimittäin hymyili takaisin. Mutta – ikävä kyllä – Olga-tädin hymyä hallitsivat kultahampaat, joita Liisa tuijotti hetken liian kauan.

Venäläisen kansannaisen hymyn kohtaamista voi verrata lumen syömiseen: vahingon huomaa vasta sen tapahduttua. Rivi kultahampaita tulee eteen yhtä yllättäen kuin lumen pistävä keltaisuus, kun lumipallo on jo suussa.

Tapahtuneelle ei voinut enää mitään. Liisasta hänen jokainen hymynsä alkoi tuntua virnuilulta tädin kimmeltävälle suulle. Miten paikata kiusallinen tilanne? Pää oli taas ajatuksista ontto, ja olo lannistunut. Kuivan surumielisesti Liisa mietti, kuinka samoin kuin hymy, myös pitkittynyt tuijotus puhui universaalia kieltään.

Kielimuurin päälle kasautui lisää vaikeuksia. Tuskin tuohon kolossaaliseksi kasvaneeseen muuriin pystyisi enää ämpärillinenkään vodkaa.

Päivä kuitenkin kului, mutta niin lyhyessä ajassa haavat eivät parane. Liisasta tuntui, että aurinko paistoi vain muille, ja tavallisesti rauhoittava mullan hajukin muuttui löyhkäksi. Heinikon kiskominen sentään helpotti turhautumista hetkeksi – vain antaakseen sen jälleen palata, kun korret oli heitetty kompostiin.

Tuona iltapäivänä Liisa tunsi kierivänsä kuopassa, jonka oli itse kaivanut – joskin vahingossa. Jokainen vilaus tädistä heitti märkää multaa nolouden kuoppaan, kunnes illan tullen liejua tuntui olevan jo kaulaa myöten.

Hengitys lähti kulkemaan tavalliseen tapaan vasta, kun kaasuteltiin yöllä kotiin päin. Silmiä kirveli, ja Ilja huomasi, ettei kaikki tainnut olla kunnossa. Liisan selostettua ongelman Iljaa nauratti. ”Etkö sä tajua miten paljon mua nolottaa?” Liisa ärähti.

“Sä oot ihan pimee”, nauroi Ilja, ”Vsjo horoshoo…Antaisit olla vaan, ihan hölmöä tollanen hätäilyneisyys.” Pitkästä aikaa Liisa ei jaksanut korjata Iljan kielivirhettä. “No mutta sanoiko sun täti mitään musta? Kun puhuitte?”, kerjäsi Liisa tietää. Oli sanonut. Että kaunishymyinen tyttö, ketun näköinen. “Ketun näköinen?”, Liisa hieroi otsaa kädellä. Kynnenaluset olivat mustat ja rystyset edelleen rapaiset. Oliko hän viekkaan ja kapisen elukan näköinen? Jotenkin epämiellyttävän eläimen oloinen? Voi ei.

”Tiedäksä, ljubov maja, kun venäläisis saduissa kettu on sellanen viisas ja kekseliäs ja naisellinen. Kaunis ja sellanen diiva… mut kuitenkin ei diiva, sellanen jännä”, selitti Ilja. Ja kuoppa, johon Liisa oli pudonnut, muutti muotoaan. Ehkä se ei ollutkaan niin hurjan syvä.
Lopulta Ilja nosti Liisan kuopasta kokonaan. Sanoi tapansa mukaan jotakin niin kilttiä, että melkein kävi kipeää. Vähän suttuinen ja hölmistynyt Liisa oli, mutta eipähän enää uponneena nolouden mutaan.

Hän ei ollutkaan pelkkä irvistelevä idiootti ja epäkohtelias hampaita arvosteleva suomalaisnulikka, vaan ihan venäläisestä ketusta käyvä, fiksuksikin mainittu. Aivan varteenotettava nuori nainen.

Huokailututti. Taas yksi oppitunti vakoojana venäläisperheessä oli ohi.