Herätysääni

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Kuva: likeaduck/Flickr

Teksti: Sasu Mikkola

 

Herään oven sulkeutumisen ääneen. Ääneen, joka ei ole koko aikuisikänsä yksin asuneelle vakuutusmyyjälle normaali herätysääni. Silmäni räjähtävät auki. Näen lattialla epämääräisen vaatekasan, josta erotan kerran vuodessa esille pääsevän juhlasolmioni.

”Ei kyllä pettänyt vakuutuspäivät taaskaan!”, kuuluu viereisestä huoneesta, luultavasti sohvan pohjalta. Huokaisen syvään samalla kun valutan kämmenen kasvojani pitkin otsasta alkaen. Tottakai se oli Moilasen ääni. Moilanen, joka työskentelee meillä luovan strategiajohtajan roolissa. Mies, jonka elämänvalinnoissa ei ole minkäänlaista strategiaa, mutta liikaakin luovuutta. Mies, jolla on asunnossaan kuusi lemmikkimaaoravaa, jotka se on nimennyt suurten sotilasjohtajien mukaan.

”Tän takia meillä on konttoreita ja työntekijöitä ympäri Suomea! Aina löytyy paikallinen, joka järjestää jatkot vielä valomerkin jälkeenkin. Mutta nyt Asko, KERRO KAIKKI!”

Järjestelen edellisen illan tapahtumien rubikin kuutiota päässäni. Muistan kaiken olevan hyvin selkeää siihen asti, kunnes loikkasin Moilasen tilaamaan tilataksiin, jossa kiersi saman herran baaritiskiltä näpistämä viinapullo. Sitä ennen kaikki on kuin aikajanalla. Oli firman puolesta ruokaa, viiniä, puheita sekä kiusallista lääppimistä humalaisten aikuisten kesken. Ilta tarjosi kuitenkin yhden poikkeuksellisen kohokohdan. Se oli lukioaikaisen ihastukseni Neean näkeminen ensimmäistä kertaa vuosiin. Kasvoilleni nousee spontaani hymy, jollaisen harvoin normaalissa arjessa tunnen.

”Anna tulla nyt! Okei mä käyn itse tekemässä makuuhuoneessa tupatarkastuksen. Kyllä mä lemmen tuoksut tunnistan.”

Käännyn seuraamaan Moilasen määrätietoista siirtymistä makuuhuoneeseen. Samalla katseeni kohdistuu jääkaapin ovessa magneeteilla olevaan valokuvaan, jossa on kolme tyttöä rannalla. Keskimmäinen noista tytöistä oli Neea. Loikkaan kolmella terävällä askeleella makuuhuoneen ovelle.

”Onks tää Neean kämppä?” kysyin tietämättä, olenko asiasta enemmän kauhuissani vai innoissani.

”Miks mä muuten kierisin täällä sängyssä!? Koitin kuunnella teitä yöllä, mutta nukahdin, kun kuulin pelkkää oksettavaa lätinää teidän lukioajoista. Sä oot Asko ihan aikaansaava jätkä työpaikalla, mutta et makuuhuonessa!”

”Tuu nyt pois sieltä! Oliks se Neea joka lähti äsken?”

”Joo sillä oli joku palaveri tai tapaamine mikä lie. Lähti hirveellä kiireellä ja sano tulevas takas tunnin—”

Moilanen keskeyttää lauseen, ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Hän nostaa yöllä käyttämääni peittoa ja näyttää siltä, että hän tökkäisi kahdesti jotain peiton alla olevaa. Hän ei sano mitään, vaan poistuu ilmeettömänä makuuhuoneesta. Siirryn sängyn ääreen hiipien ja nostan tuota samaista peittoa. Kanelinruskean lakanoiden keskeltä erottuu minun vartaloni muotoinen syventynyt kohta. Ja keskellä tuota syvennystä makaa pieni musta chihuahua. Liikkumattomana. Hetkessä kaikki pimenee ja kaadun lattialle.

Herään oven avautumisen ääneen. Ääneen, joka ei ole koko aikuisikänsä yksin asuneelle vakuutusmyyjälle normaali herätysääni.