He eivät tiedä mitä sanovat

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Kolumnit

Kuva: Lwp Kommunikáció/Flickr

Kuva: Lwp Kommunikáció/Flickr

Teksti: Nora Palonen

He luovat yhteiskuntaamme sanallisen kaaoksen ilmapiirin. He laukovat mielipiteitään monissa sosiaalisen median foorumeissa useinkaan ajattelematta, onko se perusteltua tai ylipäätään tarpeellista. Enää he eivät kätkeydy nimimerkkien taakse. Yhteiskunta sallii heidän sanalliset hyökkäyksensä, jossa sovittelijat jäävät jalkoihin. Jos keskustelufoorumeilla provosointiin kulutettu energiamäärä käytettäisiin johonkin yhteiskuntaa rakentavaan toimintaan, olisi hyvinvointivaltiomme aika paljon paremmassa kunnossa.

Usein puhutaan, että sosiaalisessa mediassa provosoivat ovat jollain tavalla tyytymättömiä elämäänsä ja voivat pahoin. Tämän pahan olon he purkavat raivoamalla Internetin keskustelupalstoilla ja yrittävät loukata mahdollisimman monia. He toimivat samoin kuin koulukiusaajat – levittävät pahaa mieltä. Mutta tietävätkö he, mitä sanovat, vai luulevatko vain?

He seuraavat yhteiskunnan tilannetta, mutta rakentavan kommentoinnin sijaan, lietsovat väkivallan ilmapiiriä. Sanojen voima on valtava, joten heidän kommenttinsa myös noteerataan. Iltalehti julkaisi 17.2.2016 jutun ”Eduskunta hyväksyi sukupuolineutraalin avioliittolain vaatimat lainmuutokset”, jonka alle kerääntyi melkoisen hengästyttäviä kommentteja.  Yksi eniten riitaa haastavista oli: ”Tämä päätös on häpeäksi suomalaisille. Ei Suomi tarvitse sairauden (sellaiseksi homous on aina luokiteltu) hyväksymistä terveen, miehen ja naisen välisen, avioliiton rinnalle. Päättäjät eivät välitä lapsen parhaasta” Eräässä toisessa kommentissa oli vieläkin enemmän liioittelun makua: ”Olen jo pitkään katsellut miten ihanasti irakilaiset miehet elävät ja harrastavat seksiä vuohiensa kanssa, toivottavasti pian tämä sallitaan myös Suomessa ja vuohien kanssa voisi avioitua halutessaan…

Kommentit kirjoittaneet eivät tiedä mistä puhuvat, mutta ovat siitä huolimatta päättäneet osallistua keskusteluun. Olisi pelottavaa, jos provosoiviin mielipiteisiin ei reagoitaisi, mutta valitettavan usein provokaattorit saavat aikaan sen, mitä halusivatkin – sanallisen sodan, jossa jokaisesta väliin tulijasta tulee toistensa vihollisia. Toisaalta, esimerkiksi Iltalehden kommenttiosioiden lukeminen on monille ilmaista viihdettä. Vaikka kommentoinnin mahdollisuutta on yritetty rajata, ei ole onnistuttu luomaan käytäntöä, jossa provosointia ei esiintyisi.

Kaikkein käsittämättömintä on heidän tulonsa yksityisten henkilöiden blogien kommenttikentille. He arvostelevat itselleen tuntemattomia ihmisiä, loukkaavat kirjoittajia ilman omantunnontuskia. Kirjoitan itse blogia, jonne on satunnaisesti ilmaantunut kommentteja, jotka olisi voitu jättää kirjoittamatta. Kyynelten kuivuttua mieleni valtaa usein huvittuneisuus siitä, että he ovat käyttäneet elämästään viisi minuuttia loukatakseen minua. En tiedä, mitä he siitä saavat, mutta itse olen saanut paksun nahan. Heidän vihamieliset kommenttinsa ovat enää nuppineulan pistoksia neulaa läpäisemätöntä materiaalia vasten. Usein en vastaa heidän kommentteihinsa, sillä juuri sitä he odottavat – provosoitumistani. Monet bloggaajat sulkevat blogejaan saamansa negatiivisen haukkumaryöpyn vuoksi, sillä on henkisesti raskasta raottaa elämäänsä ja saada siitä arvostelua. Pohdin jatkuvasti, kirjoitanko blogissani liian läheltä itseäni, jolloin he pääsevät helpommin käsiksi kipupisteisiini. Voi tietysti kysyä, miksi kirjoitan avoimesti henkilökohtaisista asioistani ja jaan tekstejäni myös Facebookiin. Olen päätynyt kirjoittamaan rehellisesti esimerkiksi ulkonäköpaineista, sillä uskon suurimmalla osalla olevan samantapaisia mietteitä, mutta niitä ei välttämättä uskalleta tuoda ilmi. Haluan kirjoituksillani rohkaista ja herättää kannustavaa keskustelua. Heidän lähtökohtansa ovat toiset ‒ mitä nujertavampaa keskustelua syntyy, sitä parempaa se on.

Heillä on kyky iskeä suoneen, josta vuotaa eniten verta. Sen he tietävät. Etsivät ja löytävät ja kirjoittavat yhtään ajattelematta, miltä tuntuu istua vastaanottajan roolissa. Miltä tuntuu esimerkiksi juuri synnyttäneestä bloggaajasta, joka laittaa raskausarpisen kuvan itsestään kannustaakseen naisia hyväksymään luonnollisen naisvartalon kovan urakan jälkeen, ja sitten hänet haukutaan maan rakoon? Miksi he eivät voi vaan jättää katsomatta niitä kuvia, jos eivät pysty olemaan hiljaa tai sanomaan jotain kannustavaa. Ehkä he tietävät mitä sanovat, mutta miksi sanovat – se on jo toinen juttu.