Häpeä kahdesti viikossa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Wikipedia Commons

Kuva: Wikipedia Commons

Teksti: Kari Silvola

– Multa lähti melkein taju. Makasin poikkipuun päällä ja vapisin. Takerruin askelmaan kuin sikiö napanuoraan. Pakko mennä, vaiks haluais jäädä just siihen. Sikiö kohtuun, mä keskelle siltaa. Pätsi iski huokosista hikeä. Pelko kyyneleitä silmien pielistä. Nesteet sekoittu mua peittävään mutaan ja liejuun. Takana pienat olivat pudonneet lahouttaan. Edessä kestäisivät tuskin lokkiakaan. Siinä mä roikuin: En päässy eteen enkä taakse, alhaalla velloi Amazon ja kuolema. Olis pitäny osata lentää.

– Mitä se tuo sinulle mieleen?

– Sata samanlaista. Kun mä killuin mahallani Mount Everestin neulanterävän huipun päällä. Liian syvä sisäänhengitys niin mä olisin alkanu jäisen luisun tuhoon. Vieressä Lehmä upea minkkiturkki päällä. Sen miten mä luistelin pitkin Jäämerta halkovaa betonivallia. Pimeä viima sylki päin kasvoja. Potkin menemään kaksinkerroin linkussa kuin sveitsiläinen veitsi. Katseen kääntäminen olis syössy mut alas mustaan mereen. Mä en muuten haluu maata enää.

– Voit istua nojatuolissa jos haluat. Mitä sitten tapahtui?

– Peura juoksi tiellä.

– Olisitko halunnut ampua sen? Ottaa siitä valokuvan? Vai mitä?

– Eiku se kuntoili. Ja joogas. Anto joogaopen rusautella itteään auki vaiks meni pahemmin solmuun. Sen liike on sisäänpäin käpertyvää olemista. Sille keho on temppeli, mulle ruho, ruumis. Mun liike on teko. Teko synnyttää tunteen. Tunnekin voi synnyttää teon, mut siitä seuraa uus tunne. Kadehdin tai vihaan jotakuta, mut voin tehä sille hyvän teon, koska tiedän et se on oikein. Jos antaisin  tunteen viedä, kostaisin tai löisin puukon selkään. Mä voin valita. Kirjoitan teoista. Onks yksinäisellä miehellä oikeus surra lapsettomuuttaan? Miks ei? Synnyttääks teksti myötätuntoa vai halveksuntaa miestä kohtaan? Joku antaa vasemalla kädellä almuja samalla kun oikea ryöstää lesken viimeisen rovon, vie leipäpalan orvon huulilta. Miks me vain seuraamme hiljaisina vierestä?

– Mitä nyt?

– Aktiivisuusranneke käski nousta ylös: [get] up. Enkä mä tykkää istumisesta muutenkaan. Se tappaa. Pitää saada mittari pois punaiselta. Mä hölkkään lenkkiä täs samalla.

– Mikä sinua hermostuttaa?

– En mä ole hermostunut! Mä olen muuttanu 37 kertaa. Laskin. Vuos ja neljä kuukautta yhdessä paikassa. Keskimäärin. Peuralla 14 (2012, 140). Kumpi tietää jotain irtolaisuudesta? Ettei kuulu minnekään, on vieras kaikkialla. Se on saanu sentään aikaiseks perheen. Enkä mä diggaa sen juttuja alitajunnasta. Jo Lacan ulkoisti tiedostamattoman kielen rakenteisiin. Toi sen pään sisältä ulkopuolelle. Se ei oo aivojen pimee vintti just siinä hiuspehkon alla vaan se on seurausta suhteista, joita meillä on muihin ihmisiin. Se ei virtaa sisällämme vaan välillämme.

– Mitä se tuo mieleesi?

– [Paskat. Voitais lopettaa tää mun päänupin kaiveleminen ja analysoida sen sijaan tätä meidän välistä tajuttomuutta.] Lenkit joenvartta Halisiin. Normaalisti mä juoksen sykalueella 125–135. Joskus tielle osuu kirittäjä. Sen kannoilla on sykkeet heti 150. Sen ja mun välillä on joku ihme nuora, joka vetää mua. Luova on mulle kans sellainen. Kirittäjä. Mun alitajunta on siellä ryhmässä, tajuutsä. Kirjoittamisessa ei oo kyse musta vaan meistä. [Mitä jos mä en pääsekään aineopintoihin! Jään kitumaan ulkopuolelle. En mä pärjää yksin. Miten mä sitte yhdistän luovan kirjoittamisen, omaelämäkerran ja trauman kerronnan mun graduun! Voi perse.]

– Mitä sinun mielessäsi liikkui äsken?

– Ei mitään. Mä vaan kelasin, et pitäis pystyy sanomaan jotain yleisesti merkittävää, vaiks kykenee kirjoittamaan vain omasta itestä. Toisen nahkoihin meneminen tuntuu falskilta, liian ohuelta. Vielä. Kirjoitan vilpittömästä sanomisen pakosta. En oo romantiikan esteetikko. Pelkkä mielihyvä ei riitä. Mä en usko Hegeliin. Ihminen ei oo koivun siemen. Ei oo yhtä tiettyä tosiolemusta, joks kasvaa ihanneolosuhteissa. Me tullaan siks, joka olemme, ajassa ja paikassa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sen pituinen se. Olin muute varkais eilen.

– Mitä tarkoitat?

– Yritin pölliä Joycen kielen. Valhe. Saarikosken kielen. Luin Odysseuksen käännöstä nyysiäkseni sanojen poljennon. En saanut rytmistä kiinni. Partituurissa oli liikaa fuusiota mulle. Suurpiirteinen pilkutus jäi haaviin. Yritän jäljitellä saisiolaista roisia polkkaa. Tykkään siitä. Eniten haluisin viedä Canthin kesäisen valssin. Paljaan ja kauniin kuin kypsä kaurapelto. Mut en mä sitäkään pysty viemään.

– Mikä sen estää?

– Äiti tietysti! Mähän olen freudilainen parapraksis. Kaikki on äidin syytä! Tää on vielä vuospäivä.

– Minkä vuosipäivä?

– Äidin raiskauksen.

– Milloin se tapahtui?

– 17. elokuuta 1974.

– Miten voit muistaa noin tarkasti, vaikka olet ollut silloin pikkupoika?

– Uudesta koululaukusta. Sinisestä salkusta. Sain sen kun olin menossa 3. luokalle. Olen tsekannu päivämäärän Googlen kalenterista noin miljoona kertaa. Viimeinen viikonloppu ennen koulun alkua. Äiti oli päässy just pois suljetulta. Se oli lääkkeistä ja kaikesta muusta paskasta pihalla kuin käki kellosta. Känninen Läskiperse, veljen kummisetä, raiskas sen, mä katoin vierestä. Mä olisin voinu ojentaa kädet, tarttua siihen, mutten kyenny. Siinä mun puoliso, mun laps, mun elämänkumppani: häpeä. Olis voinu muttei kyenny puolustamaan äitiä. Olla paikoillaan, pidättää hengitystä, ettei jotain menis vielä pahemmin rikki. Häpeästä mä aina kirjoitan vaikka muuta väittäisin. Se on mun alateksti. Realismia en pääse pakoon. Asioilla on suhteensa: syys ja seuraus. Niitä voi kuvata niin kuin ne ovat. Elämässä on logiikka, kohtalo, sallimus. Oikee ja väärä. Hyvä ja paha. Totuus on liian raskas sietää. Ettei mitään logiikkaa ole. Eikä Totuutta. Harmaata vain ja satunnaisia mielettömyyksiä.