Hän halusi olla mörkö

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Proosa

Kuva: Ramón Peco/Flickr

Kuva: Ramón Peco/Flickr

Teksti: Reetta Turtiainen

Syntyi tyttö. Syvä hiljaisuus. Tytön silmissä syttyi pimeys. ”Pahuus (…) on ihmisen (…) biologiassa syvällä” [1], sanoi kätilö ja katsoi äitiä ilmeettä. ”Se on ihmisen rakenteessa ja geeneissä.” Tyttö nauroi partaansa. Hän nauroi kavioihinsa ja sarviinsa ja katsoi, kuinka korppi sai siivillään kuun pimeään. Hän oli yö, hän olisi varjo veljensä yllä.

Syntyi poika ja parkaisi. Parkaisi ilosta ja onnesta. Suupielet kurkottivat kohti nauravia silmiä.  Pojan sielussa hehkui valkeus. ”Pelkät geenit eivät aja ihmistä pahuuden teille” [2], kuiskasi hoitaja ja hymyili äidille rohkaisevasti. ”Jokaisen ihmiskohtalon taustalla ovat hänen geeninsä, mutta ympäristö ohjaa näiden geenien vaikutuksia.” [3] Poika vaipui viattomaan uneen ja hengitti siskonsa kanssa samassa rytmissä.

Niin kasvoivat lapset, toistensa rinnalla, eri suuntiin vaistomaisesti viettäen. Poika toi kotiin pienen siilin, tyttö nyppi sen piikit pois. Poika itki, kun siiliä haudattiin, tyttö nauroi, kun sitä siunattiin. ”[B]iologiamme ja kulttuurimme perustuu tappamisen mahdollisuudelle” [4], selitti äiti itselleen ja pojalle. ”Tämä on täysin arkista, tavallista.”

Päiväkodissa tyttö sai muut syömään matoja. Tädit toruivat, tyttö vain käkätti. Tyttö huumaantui saamastaan vallasta ja testasi alamaistensa uskollisuutta. Joku varasti hänelle nuken, toinen luovutti eväänsä, kolmas pesi hänen kenkänsä puhtaiksi. ”Pienikin valta turmelee” [5], totesi tarhatäti kuraista tiskiharjaa katsellessaan.

Poika yritti saada tyttöä käyttämään valtaansa hyvään. Tyttö väläytti veljelle valkoisia hampaitaan ja niiasi. Illan tullen pojan unilelu oli kadonnut. Lopulta se löytyi, vessanpyttyyn sullottuna, sisälmykset ulos kaivettuna. Ja tytön kasvoilla loisti vahingonilo. Äiti toivoi tyttönsä olevan olosuhteiden uhri. ”Tilaisuus tekee varkaan”, hän höpisi ja voihki. ”Ihmisen käytös on aina alisteinen olosuhteille.” [6]

Äiti kertoi pojalle Muumilaakson Möröstä: ”Silloin maa jäätyy hänen allaan, kukat kuolevat ja lehdet tippuvat puista.” [7], Hän silitti poikansa pellavaista päätä. ”Mörkö on itse yksinäisyys ja pimeys.” [8] ”Hän on ihmisen sisällä eikä häntä pääse pakoon.” [9]

Eikä poika voinut olla aivan varma, ketä uskoa. Kätilöä, hoitajaa, tarhatätiä, äitiä – vai siilin siunannutta miestä: ”Kun jotakin asiaa selitetään biologisesti tai psykologisesti, yksilön vastuu pahanteosta vähenee.” [10] Poika arveli, että tyttö valitsi pahuutensa itse.

 

Lähteet

Happonen, Sirke 2012. Muumiopas. Porvoo: Bookwell Oy.

Karjalainen, Tuula 2013. Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta. Helsinki: Tammi.

Lauerma, Hannu 2009. Pahuuden anatomia. Porvoo: Bookwell Oy.

Ojanen, Markku 2006. Hyvä, paha ihminen. Hämeenlinna: Karisto Oy.

Zimbardo, Philip 2007. The Lucifer Effect – Understanding How Good People Turn Evil. New York: Random House.

 

[1] Lauerma 2009, 233.

[2] Ojanen 2006, 62.

[3] Ojanen 2006, 62.

[4] Lauerma 2009, 43.

[5] Ojanen 2006, 137.

[6] Zimbardo, 2007, 446.

[7] Happonen 2012, 144.

[8] Happonen 2012, 144.

[9] Karjalainen, 2013, 159.

[10] Ojanen 2006, 38.