Halusin kirjoittaa epookkiin sijoittuvan kauhunovellin.

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Blogijutut, Proosa

Otteita Taru Suovan luovan kirjoittamisen seminaarityöstä.

Tämä on katkelma novellista, jota kirjoitin alkuperäistä lopputyösuunnitelmaani ajatellen. Halusin kirjoittaa epookkiin sijoittuvan kauhunovellin Henry Jamesin Ruuvikierteen hengessä: jättäen epäselväksi sen, liittyykö tapahtumiin jotain yliluonnollista, vai onko kyse vain päähenkilön mielen epätasapainosta. Tarinan innoittivat sukulaiseni kertomukset maalaiskoulusta, jossa hän työskenteli 1950-luvulla. Tyhjä ja autio koulurakennus tuntuu itsessään hieman aavemaiselta, joten se on oivallista maaperää kauhukertomukselle.

————————
(Novellikatkelma)

Oli hiihtoloman neljäs ilta, eikä Heikki ollut palannut. Elsa lastasi halkoja koriin ja katseli vanhan koulun pimeitä ikkunoita. Lasten poissaolo teki koulusta liian äänettömän, liian aution. Opettajaparin asunnonkin huoneet tuntuivat kaikuisilta ja hämäriltä ilman miestä. Hän oli luvannut viipyä vain kaksi päivää, ja Elsa oli tehnyt sunnuntain illalliseksi Janssonin kiusausta, Heikin herkkua. Heikki oli myös luvannut hoidattaa pakkasesta kärsineet puhelinlinjat toimiviksi ennen loman alkua, mutta se oli jäänyt. Elsa ajatteli eteisen seinällä mykkänä nököttävää puhelinta ja veti syvään henkeä. Pakkanen oli taas kiristynyt niin, että sisäänhengitys viilsi rintakehää. Olisi pitänyt luoda lumet koulun ja liiterin väliltä päivällä, mutta lämmityksestä ja tyttäristä huolehtimisessa oli ollut täysi työ. Äkkiä Elsan teki mieli heittäytyä maahan ja huutaa hankea vasten, lyödä nyrkeillään kunnes lumi olisi pakkautunut jääksi. Sen sijaan hän tarttui molemmin käsin halkokorin kahvaan ja alkoi raahautua koulun pihan poikki omiin syviin jalanjälkiinsä astuen.

Elsa jätti halkokorin eteiseen, kiipesi yläkertaan ja raotti lastenhuoneen ovea. Anni oli käpertynyt peittonsa sisään kuin perhosentoukka ja tuhisi hiljaa. Taaempi sänky oli tyhjä, sillä Kaisa oli taas kiskonut patjan lattialle ja makasi puolittain sängyn alle valuneena. Elsa huokasi, mutta antoi tytön nukkua ja veti oven varovasti kiinni. Heikki piti tapaa osana tytön hellyyttävää omalaatuisuutta. ”Nukkukoon lattialla, jos haluaa,” hän oli naurahtanut. Elsan mielestä viiden iässä moista oikuttelua tulisi jo kitkeä käytöksestä, ei rohkaista, mutta hän oli antanut toistaiseksi periksi isän ja tyttären jakaman itsepäisyyden edessä.

Elsa havahtui puolihorteestaan oven kolahdukseen. Alakerrasta kuului tömähdyksiä, joista tiesi miehen kopistelevan lunta saappaistaan. Outoa, sillä Heikillä oli tapana pudistaa lumet ulkoportailla. Elsa ravisti unisen ajatuksen mielestään. Hän heitti peiton päältään ja ponkaisi vuoteesta, laskeutui alakertaan kaksi porrasta kerrallaan, ruttasi räsymaton juostessaan eteisen poikki pysähtymättä edes sytyttämään valoja. Mutta jo portaiden juurella hän tunsi, että jokin oli oudosti, kuin olisi kävellyt kaltevalla pinnalla. Vierauden tuntu sykki hänen takaraivossaan ja levisi kylminä siipinä lapaluiden välistä, valui nikama nikamalta alas hänen selkärankaansa. Se oli kuin tunne, joka yllättää kun luulee näkevänsä kadulla ystävän, avaa suunsa tervehdykseen ja huomaakin äkkiä vastaavansa jonkun tuntemattoman epäystävälliseen katseeseen. Eteinen oli autio ja pimeä. Kynnysmatto oven edustalla oli siisti ja kuiva. Elsa aukaisi oven ja katsoi pihaa. Kuunvalo hohti lumella, jonka pinta levittäytyi kynnykseltä koskemattomana aina ajotielle asti.

Kaisa istui keittiön pienen pöydän ääressä ja odotti kerrankin kiltisti, että Elsa saisi puuron keitettyä. Ainoastaan hänen jalkansa potkivat pöydän alla vallattomasti, muuten tyttö oli harvinaisen rauhallinen. Verhojen välistä tunkeutuva terävä säde oli havahduttanut Elsan jo ennen kuin tyttö oli rientänyt koputtamatta huoneeseen herättämään äitiään. Kun Elsa katseli kamarin ikkunasta alas aamun valossa kylpevää maisemaa, hanki kimalteli kullan sävyissä. Jäniksen jäljet halkoivat pihaa ja katosivat saunan takaiseen metsikköön. Kaikki oli niin valkeaa ja puhdasta, että edellisyön outous tuntui lähes haihtuneen unen riekaleilta jossain muistin pohjukoilla. Miksi hän olikaan noussut keskellä yötä? Elsa laski lusikan kattilan reunalle ja kurotti selkänsä taakse sitoakseen uudelleen auenneet esiliinan nauhat.
”Kuule kullannuppu, mitä jos pysyisit sängyssä ensi yönä? Siinä on lämpimämpikin. Ethän sinä halua vilustua.”
”En minä voi nukkua siinä.”
”Höpsistä. Mikset voisi?”
”Kun se on Hannun sänky,” Kaisa selitti järkevään sävyyn.
Elsa hieraisi ranteella ohimoltaan silmiin pyrkivän hiussuortuvan. Taas uusi mielikuvitusystävä. Vanhemmalla tyttärellä ei koskaan ollut sellaista, mutta Annilla olikin pienestä asti ollut jalat tukevammin maassa. Elsa koetti saada ääneensä kärsivällisyyttä.
”Vai niin. Etteköhän te mahdu sovussa molemmat sänkyyn nukkumaan.”
Tyttö katseli kulmat kurtussa raidallista kaitaliinaa, huokasi ja mutisi jotakin.
”Mitä, Kaisa? Äiti ei nyt kuullut,” Elsa sanoi ja kääntyi sekoittamaan puurokattilaa.
”Mutta kun Hannu on niin kylmä,” Kaisa toisti kuiskaten.
Lusikka putosi Elsan kädestä ja kilahti vasten hellaa. Elsa kääntyi katsomaan lasta. Hänen pienillä kasvoillaan oli aivan vilpitön, odottava ilme. Viileä tunne puhkesi Elsan ristiselästä ja kiipesi ryömivin sormin niskavilloihin. Hänen sydämensä löi samaan tahtiin kuin lunta ravistelevat saappaat, töms, töm-töms, mutta tulija ei ollut Heikki, se olisi pitänyt tietää jo rytmistä, TÖMS-
Äiti, kuului jostain kaukaa.
”Äiti, puuro kiehuu.” Anni seisoi keittiön kynnyksellä osoittaen sormellaan kattilaa, josta oli kuplinut hellalle tahmea vana. Hänen harmaissa silmissään oli epäröivä ilme.