Haave

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Kuva: MIKI Yoshihito/Flickr

Teksti: Sakari Lehtonen

 

Rami tarpoi nihkeissä tennareissaan pitkin loskaista polkua hermostuneena ja itseensä pettyneenä: hän ei taaskaan ollut uskaltanut lähestyä luokan eturivissä istuvaa pyöreäkasvoista ja poikatukkaista tyttöä, Maria. Tästä kohtaa pääsi onneksi jo ylös kiipeämällä kahden kiven välistä. Rami pysähtyi, asetti jalkansa kalliossa olevaan tuttuun syvennykseen ja etsi jo katseellaan seuraavaa. Ylhäällä odotti kukkulan paras paikka, näkösuojassa oleva poukama, josta kelpasi tarkkailla kaupunginosan rakennuksia. Rami otti kädellään tukea viereisestä koivusta ja kampesi itsensä ylemmäs. Hän silmäsi tuttua maisemaa huolella yrittäen löytää kalliolta kuivaa kohtaa ja istui lopulta takinliepeensä päälle.

Liikenteen melu tuntui tulevan jostakin kaukaa. Rami kaivoi taskustaan esiin ruttuisen askin, sytytti kohmeisilla sormillaan tupakan ja veteli siitä henkosia. Olo tuntui vähitellen rauhoittuvan. Miksi hänen piti olla niin ujo ja epävarma? Joka päivä hän odotti, että jotakin merkittävää tapahtuisi – että hänestä tulisi joku tai että hän löytäisi jonkun. Tämä päivä ei vaikuttanut poikkeavan muista, mutta toisaalta oli kauheaa ajatella, ettei kyseinen hetki enää koskaan palaisi. Joskus tulevaisuudessa koko helmikuun yhdeksäs olisi jo aikaa sitten unohtunut, vaikka nyt se tuntui oudon merkitykselliseltä. Häntä yhtä aikaa kyllästytti ja huolestutti se, ettei osannut nauttia tarpeeksi tästä päivästä viluisine sormineen ja märkine tossuineen.

Huomenna olisi palautettava äidinkielen kirjoitelma, ja enemmän kuin mitään muuta Rami halusi siitä hyvän numeron. Ei siksi, että hänestä tehtävien arvosanoilla olisi juurikaan väliä, vaan tehdäkseen vaikutuksen Mariin. Tämä ei noteerannut häntä lainkaan, tuskin oli edes tietoinen hänen olemassaolostaan. Opettajalla oli tapana lukea tunnilla parhaat esseet ääneen luokan edessä, ja aika usein ne olivat juuri Marin kirjoittamia. Itsevarma Mari oli open suosikki, eikä sellaiseen tyttöön taatusti ollut helppo tehdä vaikutusta! Rami tiesi, että kirjoittaminen oli ainut asia maailmassa, jossa oli hyvä, ja mikäli hän kerrankin pärjäisi paremmin, olisi tytön huomio taattu. Riitti, että keksisi omaperäinen aiheen.

Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa. Rami taputti tupakkaa etusormellaan karistaakseen sen kärkeen kerääntyneen tuhkan maahan varoen samalla, ettei savuke sammuisi kokonaan. Hän imaisi vielä yhdet sauhut. Miltä opettajasta mahtoi tuntua, olikohan tämä koskaan edes polttanut? Kuinka tylsää elämä mahtoi olla, kun piti mennä joka aamu töihin ja päivät ja vuodet toistuivat täsmälleen samanlaisena rutiinina! Opelle aika oli tavallaan menettänyt merkityksensä – toisin kuin Ramille, jolla kaikki kiva oli vielä edessäpäin. Kyllä, juuri siitä hän kirjoittaisi! Siitä miten aikoi nauttia elämässään joka hetkestä täysillä, olla tekemättä kompromisseja ja näyttää koko maailmalle. Miten hänestä ei koskaan tulisi samanlaista! Marikin olisi takuulla vaikuttunut.

Mari, Mari, Mari. Älytöntä, että hän ajatteli tyttöä koko ajan. Rami vilkaisi kelloaan ja viskasi loppuun poltetun tupakan maahan. Natsa vettyi ja sammui. Hän haistoi nopeasti oikean käden sormiaan ennen kuin lähti laskeutumaan takaisin alas tuttua reittiä pitkin.

 

***

 

Ari nojasi taaksepäin työtuolissaan. Vanhan koulurakennuksen tunkkainen sisäilma pisteli sieraimissa, aivan kuin hän olisi tuntenut jokaisella henkäyksellä sen sisältämät epäpuhtaudet. Ari vihasi tätä paikkaa ja sen nuoria, äänekkäitä ihmisiä, joiden käytöstä ja puhetta hänen oli vuosi vuodelta vaikeampi ymmärtää. Ulkona levittäytyi talvi sellaisena oudon leutona, tasaisen harmaana ja sateisena mattona kuin se viime vuodet oli ollut. Ari muisteli aikaa, jolloin lukuvuotta vielä rytmittivät eri säätilat; ylioppilaskirjoitusten jälkeen aurinkoisen ja kirpeän pakkassään oli korvannut ilmassa tuoksunut vapaus. Nykyään kaikki tuntui olevan yhtä ja samaa – jotenkin pilaantunutta.

Hän vilkaisi luokan kelloa, suoristautui ja poimi tottuneesti edessään lepäävästä pinkasta seuraavan paperin silmäten aluksi oikeaan ylänurkkaan kirjoitettua nimeä. Kuka tämä tyyppi taas olikaan? Toivottavasti tekstissä vain olisi jotakin itua, sillä hän alkoi olla lopen kyllästynyt koko hommaan. Eikö oppilailla todella ollut päässään yhtäkään järkevää ja perusteltua ajatusta? Tahallaanko he väittivät edellisen tekstin kirjoittajan tapaan, että maailma oli Raamatun mukaan syntynyt sotkan munasta? Ja kun hän yritti myöhemmin oikoa näitä outoja ja paikkansa pitämättömiä heittoja, nuoret katsoivat häntä kuin halpaa makkaraa. Hän ei totta vie ollut opiskellut vuosikausia tämän takia!

Eturivin tyttö, Mari, oli luokan ainoa valopilkku. Tämä oli aivan toista maata kuin muut oppilaat: ei naureskellut luokassa kailotetuille typeryyksille vaan oli vakava ja piti opettajankin varpaillaan kysymyksillään. Kirjoitustehtävät eivät tuntuneet tuottavan hänelle minkäänlaisia vaikeuksia, vaikka toisinaan teksteissä oli pientä laskelmoinnin tuntua. Tyttö oli itsevarman oloinen, tiesi mitä halusi ja ennen kaikkea millaisista asioista kirjoittamalla saisi haluamansa arvosanan. Kunpa vain muutkin oppilaat edes yrittäisivät – pelkästä miellyttämisen halusta kirjoitetut tekstitkin olisivat parempi kuin se, mitä hän sai päivät pitkät lukea! Ari oli varma, että monet heistä kyllä pystyisivät parempaan, jos vain viitsisivät hieman ponnistella. Mutta ei, kaikki mihin vaadittiin vähänkään pitkäjänteisyyttä, tuntui useimmille olevan täysin mahdoton tehtävä.

Nyt luettava essee vaikutti kuitenkin hyvältä. Sen kirjoittaja, aiemmin tasaisesti alisuorittanut ja hiljainen takarivin poika, kertoi siinä tulevaisuuden haaveistaan, aika koskettavastikin. Alun nokkelat sanakäänteet saivat opettajan hymyilemään. Ohikiitävän hetken ajan hän muisti itsensä samassa tilanteessa puristamassa lyijytäytekynää konseptipaperin ääressä muiden oppilaiden keskellä: päässä polttelevat ideat olivat ensin tehneet olon levottomaksi, kunnes sanojen täyttäessä rivin toisensa jälkeen mieli oli pikkuhiljaa rauhoittunut. Monen tunnin jälkeen omista ajatuksista vaivalla koostettu teksti oli viimein ollut valmis palautettavaksi ja luokasta ulos kävellessä olo tuntunut höyhenenkevyeltä. Papereita palautettaessa hän oli istunut muiden oppilaiden keskellä odottaen kuumottavin kasvoin oman nimensä kuulemista, tietäen että tekstistä oli tullut hyvä. Jossakin alitajunnassa kolkutteli kai edelleen iänikuinen haave oman kirjan kirjoittamisestakin. Hän kiirehti toiveikkaana kohti jopa kiitettävältä tuntuvan esseen loppulausetta.

Se, mikä viimeisellä sivulla odotti, oli kuitenkin kuin isku vatsaan: sanat opettaja, häviäjä ja ohimennyt elämä. Luokan ummehtunut haju tuntui vain pahenevan. Ari nosti katseensa sydän hakaten ja tähysi tekstin kirjoittajaa luokan perältä. Hän nousi seisomaan ja käveli ripein askelin pojan luokse essee kädessään, läimäytti tekstin pulpetille ja huusi keuhkojensa täydeltä, itsekin tärisevää ääntään pelästyen:

”Painu helvettiin täältä!”

Kaikkien päät kääntyivät. Ari näki ensin oppilaidensa hämmästyneet kasvot, sitten edessään istuvan pojan avuttoman olemuksen. Tietämättä minne paeta hän vilkaisi hädissään luokan eturiviin, Marin suuntaan. Tämä katsoi molempia, poikaa ja häntä, säälivästi.