Esineet puhuvat

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Lyriikka

Kuva: César Santiago Molina/Flickr

Kuva: César Santiago Molina/Flickr

Minut tungetaan kerta toisensa jälkeen täyteen mustaa
perään roiskuu valkeaa tahmaa

Sisältäni polttaa
Hampaat kolisevat reunojani
huulet lipovat ääriäni
kylmä metalli hakkaa pohjani säröille

Sormet kiertyvät
korvani ympärille
riuhtovat mukaansa
vievät kylmille tasoille
puristavat ja sormeilevat
vaikka kuinka anoisin
huutaisin ei

Kerta toisensa jälkeen
minut juodaan tyhjiin
hylätään yksin
jätetään odottamaan
suremaan hiljaa
kerran niin valkeaa posliinisydäntäni

Alastoman häpeän jälkeen
minuun tarttuvat pehmeät kädet
vievät lämpimään vaahtoon
puhdistavat pahan pois
peittelevät lämpimällä pyyhkeellä

Hetken voisin olla rakastunut
hukkua tuohon hellyyteen

Kunnes minut taas asetetaan näytille
termoskannun viereen

Teksti: Niina Kekki

Kuva: Steven Depolo/Flickr

Kuva: Steven Depolo/Flickr

Kultasadekassia

Sanat haparoivat huulilta, mutta ääni ei tullut ulos. Ne työnnettiin nurkkaan, kun niitä lopulta oli liikaa. Niitä kertyi hierontahuoneen runoille niin tiheään, että vahingossa pudonnut siemen alkoi itää. Nurkkaan kasvoi kukka. Kasvi työnsi muovista versoa ja kankaista kukkaa. Sifonki loisti keltaisena hämärässä, muoviheteet pilkottivat lomasta. Kaksisirkkainen, koppisiemeninen ja ikuinen muovipuu.

Se mikä kotimaassa ryöpsyi väkevyyttä ja elämää, on täällä jäljitelmä. Kansalliskukkana tekokasvi.
Vaan sittenkin, muovilehdet alkoivat kahista elämää. Eivät ehkä leijonanväristä tuoksua, mutta kuiskauksia. Serkkuni ihmiskauppias, veljeni parittaja. Muoviemistä työntyi pyöreitä paksuja hierontaöljyn pisaroita. Tipahteli sadoille valkoisille ihoille, tummempien sormien lomiin.

Lehdet kurottuivat kohti haaleaa maisemaa ulkona, kasvi kuunteli ja hengitti, pakkohan sen oli, täällä se oli
koko metsä.

Teksti: Wilhelmiina Palonen

Kuva: Gustavo da Cunha Pimenta/Flickr

Kuva: Gustavo da Cunha Pimenta/Flickr

Minä näyttelen pääosaa
ihmisten seksielämässä,
muttet tule näkemään minua valkokankaalla.
Minä löydyn elokuvista korkeintaan
jonain kuvottavana ja saastaisena.
Hylättynä,
limaisena,
väärästä paikasta.

Minä päätän elämästä ja kuolemasta.
Minä teen likaisen työn.
Tukahdutan syleilylläni
kuoliaaksi
niin tytöt kuin pojat,
lääkärit ja levyseppähitsaajat.
Kaiken sen, mitä olisi voinut olla.

Ihmiset lävistävät minut
nuppineuloin, hakaneuloin,
saadakseen tahtonsa läpi.
Eikä minun takiani syleily tunnu miltään.
Minä olen tekosyy,
jota voi hyödyntää
tilanteessa kuin tilanteessa.

Minä löydyn teini-ikäisen lompakosta
ja isoäitisi käsilaukusta,
vanhempiesi lipaston laatikosta,
pikkusiskosi suusta
ja isoveljesi peräsuolesta,
huumemuulin vatsasta
ja päiväkodin hiekkalaatikosta
– uteliaan lapsen kädestä tai ehkä vauvan suusta.

Eikö olekin kummaa kuinka näin pieni pala lateksia
Voi sulkea sisäänsä saastuneen mällin
ja pitää ulkopuolellaan tautisen pillun tappavan liman.
Ilman minua yskisit verta,
ruokasi vuotaisi vatsalaukkusi ulkopuolelle.
Haavautuneet huulesi repsottaisivat ikuisesti.

Minusta on tehty luolamaalauksia.
Yläasteella käyttöäni harjoitellaan kurkuilla.
Etkä silti ole koskaan täysin varma siitä, miten päin minut pitäisi rullata auki.

Teksti: Laura Millasnoore