Esikoiset

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Lehtijutut

Susinukke Kosola (kuva: Kev Howard), Henni Kitti (kuva: Kristian Tervo), Jussi Seppänen (kuva: Veikko Somerpuro)

Teksti: Wilhelmiina Palonen

Esikoiskirjailija voi olla vain kerran. Luovaa kirjoittamista opiskelleet ja vähän aikaa sitten julkaisseet kirjailijat kertovat omista teoksistaan ja elämästä niiden ympärillä.

Kolme kirjailijaa istuu rivissä ja he kaikki puhuvat samasta asiasta: esikoisestaan. Henni Kitti, Jussi Seppänen ja Susinukke Kosola ovat kaikki julkaisseet ensimmäisen teoksensa reilun vuoden sisään. Keskenään esikoiset ovat hyvin erilaiset: romaani, novellikokoelma ja runoteos. Paneeli on luovan kirjoittamisen oppiaineen ja kannatusyhdistyksen järjestämä.

Jokainen esikoiskirjailijoista saa ensin kertoa valitsemastaan aiheesta. Sen jälkeen panelistit keskustelevat opinnoistaan, siitä miten päätyivät julkaisemaan ja mitä tulee seuraavaksi. Keskustelu kiertyy moneen otteeseen esikoisteoksiin. Jussi Seppänen toteaakin ironisesti, että esikoiskirjailija voi sumeilematta käyttää kaikessa esimerkkinä esikoistaan, koska mistään ei ole mitään rutiinia.

 

Kaiken pohjalla on rakenne

Seppänen puhuu seisaaltaan, kun muut istuvat. Hän tavoittelee yleisöä tottuneesti haltuunsa. Seppäsen esikoisteos on keväällä julkaistu novellikokoelma Kymmenottelu (WSOY). Teos on ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi, joka julkistetaan 18. marraskuuta. Yleisö odottaa huvittuneena, kun Seppänen koettaa muistaa yleisurheilukilpailun kymmenennen lajin.

Moni odottaa nimen perusteella ehkä teosta urheilusta. Seppänen kertoo, että hänelle on todettu yllättyneenä, etteivät kaikki novellit käsittele urheilua.

”Ei ne käsittelekään.”

Novellikokoelma lainaa urheilusta rakenteensa. Jokainen kilpailussa mukana oleva laji on pohjana yhdelle novellille. Seppänen teki rakennevalinnan ensimmäiseksi. Rakenne tarjoaa vapautta. Vähän kuin hotelli – kun sen on varannut, on aikaa keksittyä lomailuun, eikä tarvitse enää miettiä, missä nukkuu.

”Huonoja puolia on se, että jossakin vaiheessa joutuu tilaamaan itseltään yhden kuulantyöntönovellin.”

Novellikokoelmassa rakenne tietysti korostuu eritavalla kuin esimerkiksi romaanissa. On päätettävä, missä järjestyksessä novellit julkaistaan. Seppänen oli kysynyt ennen esikoisensa julkaisua neuvoa järjestykseen viideltä eri kustannustoimittajalta. Kaikkien neuvo oli ollut laittaa paras novelli ensimmäiseksi, vaikka se sotkisi kokoelman muun tasapainon.

”Toinen asia, minkä ne kaikki sanoivat, oli että älä lähetä huonoja ollenkaan.”

Novelleja, varsinkin esikoiskokoelmia, julkaistaan Suomessa harvakseltaan. Seppänenkin tiesi, että kustannussopimuksen saaminen vaatii onnistumisen. Tekstin hiominen vaati kärsivällisyyttä, koska koko ajan pelotti, että joku vie ikään kuin sen hänelle tarkoitetun kustannussopimuksen:

”Oli koko ajan sellainen olo, että nyt tämä on valmis, nyt tämä on valmis. Nyt lähetän sen kustantajalle, koska meitä on kaksi, jotka ovat kirjoittaneet ihan samanlaiset kokoelmat, ja sopimuksen saa se, joka lähettää sen ensimmäisenä”, sanoo Seppänen. Joku yleisössä naurahtaa, Seppänen vilkaisee äänen suuntaan ja sanoo:

”Ei, kun ihan totta. Sellainen se logiikka on silloin omassa päässä.”

 

Aihe tarkentuu piirtämällä

Vaikka kuvat valkokankaalla ovat vain valokuvia piirustuksista, sen näkee. Henni Kitin piirustukset ovat vaikuttavia. Kuvataiteilijan koulutukseen saaneen Kitin kirjoittaminen lähti piirtämisestä. Esikoisen, Elävän näköiset -romaanin (WSOY) kannessa on kirjailijan oma piirros. Luonnossa piirroksien mittakaava on yksi yhteen.

”Yksi viiva ja yksi eläimen karva.”

Jos Seppänen lähti liikkeelle rakenteesta, Kittiä ajoi aihe. Ihmisten ja eläinten suhdetta käsittelevä esikoinen julkaistiin keväällä 2014 ja se oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuskilpailussa. Kirjailijan katse pysyy pöytään suunnattuna, kun tämä kertoo siitä, miten kiinnostui eläimistä ja niiden piirtämisestä.

”Olin teini-ikäinen ja perheeseen tuli koira.”

Koiraan tutustuminen sai Kitin kiinnittämään huomion eläimiin. Siihen, miten niillä on omat persoonansa, vaikka ne eroavat ihmisistä. Kitti halusi keskittyä aiheeseensa niin tarkkaan, että päätti tehdä vain etäisiä henkilöhahmoja. Hän nauraa, kun sanoo, että pelästyi joskus, miten eläviksi ne olivat vahingossa livenneet.

Susinukke Kosola kumartuu eteenpäin katsomaan tietokoneen näytöltä Kitin piirustusta samalla, kun Kitti puhuu. Iso kissoeläin katsoo tyhjin silmin kankaalta.

”Tässä on liikeri.”

Se on fiktiivinen leijonan ja tiikerin risteytys, vaikka eläintarhassa on toisinaan myös oikeasti urosleijonan ja naarastiikerin risteymiä. Kitti pudottaa faktan ohimennen. Hän on tehnyt romaania varten paljon taustatyötä, erityisesti selvittänyt eläinten täyttämisestä. Siitä hän kiinnostui käydessään museossa, jossa oli täytettyjä eläimiä. Sekä täyttämisessä, että piirtämisessä esillä on vain eläimen nahka.

 

Runoilija tekee esineen

Kolmas panelisti nousee seisomaan ja esittelee itsensä ensiksi Daniil Kozloviksi ja sen jälkeen Susinukke Kosolaksi.

”Se on nimi, jolla kirjoitan.”

Kosolan esikoinen on runoteos .tik. (Kolera-kollektiivi), joka on julkaistu aiemmin tänä vuonna. Esikoiskirjailija aloittaakin runouden asemasta. Hän kertoo siitä, miten hänen omassa luovan kirjoittamisen ryhmässtään alle puolet viittasi, kun kysyttiin kuinka moni on lukenut kokonaisen runoteoksen.

”Mä uskoin, että tämä kirja pitää tehdä”, sanoo Kosola. Sävy on painokas. Kosola tarkoittaa tekemisellä muutakin kuin kirjoittamista. Hän ei jäänyt etsimään kustantajaa, jonka käsiin voi teoksensa luovuttaa viimeisteltäväksi, vaan taittoi ja suunnitteli lopullisen ulkoasun itse. Kosola puhuu useaan otteeseen esikoisteoksestaan korostetusti esineenä ja puristaa kädessään olevaa kappaletta.

Kosola lähestyy oikeastaan koko kirjaa ja sen julkaisua tavallista vinommasta kulmasta. Hän on päättänyt etukäteen, millaiselle kentälle haluaisi teoksensa asettaa ja minkälaisen roolin itselleen haluaa.

”Jos kirjoittaa runoja, niin niitä ei voi eikä kannata edes yrittää asettaa samalle kentälle muun kaunokirjallisuuden kanssa. Sitä kilpailua ei voi voittaa, eikä sitä pidä edes yrittää.”

Kosola on myös pyrkinyt rikkomaan niitä ennakko-odotuksia, joita kirjailijoille asetetaan suhteessa omaan teokseensa.

”On ajateltu, että kirjan pitää olla erillään kirjoittajasta”, sanoo Kosola ja kertoo, miten on esiintymisillään ja tietoisella henkilökohtaisuudella teksteissä rikkonut tätä odotusta.

”Mä tein niin ja se toimi.”

Kosola katsoo suoraa yleisöä ja hymyilee, kun hän antaa neuvon paikalla oleville kirjoittajille:

”Lukekaa paljon ja todetkaa, että kaikki ovat epäonnistuneet ennen teitä.”

 

Ei muotteja vaan palautetta

Kaikkia kolmea esikoiskirjailijaa yhdistävät opinnot luovan kirjoittamisen opinnoissa. Yleisössä heitä kuuntelee muutama muukin jo julkaissut tai pian julkaiseva saman oppiaineen kasvatti. Oppiaineen merkityksestä keskustelu laajenee käsittelemään kirjoittajakoulutusta ylipäätään.

”En tiedä, minkä takia aloitin kirjoittamaan kaksvitosena”, sanoo Jussi Seppänen hitaasti. ”Se oli ensimmäinen paikka, missä ikinä olin hyvä.”

Yhtäkkiä olikin paikka, jossa ymmärsi mitä opettaja sanoo. Oma kirjoittajajoukko kapeni ensin harrastelijoista luovan kirjoittamisen perusopintoihin ja sitten aineopintoihin.

”Tajusin, että nyt ollaan porukassa, jossa seuraava looginen askel olisi julkaista esikoisteos.”

Rohkaisun merkitys korostuu panelistien puheissa. Susinukke Kosola kertoo runosta, jonka kirjoitti lukion äidinkielen kurssilla ja josta opettaja innostui. Kitti taas aloitti heti perusopintojen jälkeen mestarikurssilla, jossa työsti romaanikäsikirjoitustaan.

Kirjoittajakoulutusta kohtaan esitetään toisinaan kritiikkiä, jonka mukaan koulutettujen kirjoittajien teoksissa näkyisi kaavamaisuus. Seppänen kuittaa ajatuksen vertaamalla kirjoituksen opettamista musiikin opetukseen.

”Se on itserakkaan ihmisen ajatus, että tätä mun työtä ei voi opettaa.”

”Se muottiintunkemisjuttu ei pidä paikkansa”, sanoo myös Kosola. Kaikki arvostavat opintoja siinä, että niissä saa palautetta ja oppii ottamaan sitä vastaan. Palautteen saaminen on yksi kirjoittamisen vaikeimpia asioita.

”On ihmisiä, jotka kokevat onnistuneensa, jos pystyvät selittelemään itsensä ulos palautteesta”, sanoo Seppänen.

Kitti tottui palautteen saamiseen jo Kuvataideakatemiassa. Romaanikäsikirjoitusta työstäessä kustannustoimittajakin oli vain yksi monista kommentoijista. Kustantaja olisi halunnut pudottaa yhden luvun, josta Kitti piti. Esikoiskirjailija on hetken hiljaa, ennen kuin kertoo miten pyyntöön vastasi:

”En mie sitä pudota.”

Kosola luetutti teoksensa myös monella erilaisella lukijalla.

”Maksoin jollekin, esimerkiksi tyypille, joka ei ollut koskaan lukenut yhtään runokirjaa.”

Sen jälkeen kuin kirja on julkaistu, niin palautteen, tai tarkemmin kritiikin, vastaanottaminen on erilaista. Seppänen on koettanut suhtautua niin, että kaikki mikä tapahtuu, on mahtavaa. Kun Helsingin Sanomista oli soiteltu kustantamoon ja kysytty hänen syntymäaikaansa, sekä julkaistu vähän aikaa aiemmin kritiikki, jossa jokin esikoisteos lytättiin, niin Seppänen sanoo pelänneensä. Kun kritiikki oli hyvä, saattoi ajatella, ettei sillä ole merkitystä. Samaan aikaan ei ole helppoa pitäytyä siinä, että mikä tahansa riittää:

”Olen huomannut, että ihminen on aika kyltymätön.”

Seppänen tiesi, milloin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaat julkistetaan ja alkoi toivoa ehdolle pääsemistä. Hänet valittiin ehdolle.

“Nyt mä haluan voittaa ihan älyttömän paljon”, Seppänen sanoo rehellisesti ja saa yleisön taas nauramaan.

“Sekin on jo voitto, että tulee yksi arvostelu yhdessä maakuntalehdessä, jossa sanotaan ettei ole ihan paska”, sanoo Kosola runouden saamasta huomiosta. Hänellä on kuitenkin mennyt näkyvyyden suhteen hyvin. Seitsemän arviota ja kolme henkilöhaastattelua, hän laskee.

Kitti muistaa sen, miten päivää ennen kuvataidenäyttelyitä iski pelko: mitä ihmettä on tekemässä. Kirjan julkaisun yhteydessä vanha tunne palasi muuttuneena.

”Se oli miljoona-tuhatkertaisesti pahempi. Koko ajan pelotti tosi paljon”, Kitti sanoo mutta naurahtaa kuitenkin.

 

Esikoisen jälkeen

Ensimmäisen kirjan jälkeen täytyy päättää, mitä sitten tekee. Panelisteista Kosola on ollut nopealiikkeisin. Häneltä tulee toinen teos ulos jo keväällä, tällä kertaa Sammakon kustantamana. Hän sanoo löytäneensä jonkinlaisen balanssin kirjoittamisen ja muiden tärkeiden asioiden välillä.

Kitti ei ole varma, onko vielä selvinnyt esikoisen jälkeisestä ajasta:

”Tuntuu inhottavalta, että onko tässä pointtina se, että nyt olen kirjailija ja teen kirjoja. Pitäisi olla tärkeitä asioita kirjoittamista varten, eikä niitä ole helppo löytää. Vellon parhaillaan valtavassa massassa, enkä tiedä tuleeko siitä koskaan mitään.”

Seppänen sanoo ensimmäiseksi, ettei ihmisen ole pakko kirjoittaa lisää. Se voisi tehdä jopa hyvää, ettei kirjoita. Kirjoittaminen on hyvin itsekäs päätös. Kirjoittaja asettaa monessa kohtaa kirjoittamisen tärkeimmäksi asiaksi, muiden ylitse.  Silti Seppänen lisää:

”Sitten kun ei kirjoita, niin tulee olo, että maailma on kylmä paikka ja kohta tulee kuolema.”

Esikoiskirjailijoilla on joitakin vinkkejä luovaa kirjoittamista opiskeleville. Kitti käskee pitää kiinni omasta jutusta. Seppänen muistuttaa, että kirjailijaksi ei saa pyrkiä. Kirjailijuus on jotakin niin abstraktia, pitää ennemmin keskittyä tekstiin. Kosola sanoo, että ei saa kirjoittaa mitään jo olemassa olevaa vasten.

Seppänen mainitsee vielä yhden asian, miksi kirjoittaminen on ihanaa: sitä tekevien ihmisten vuoksi. Kirjoittajien yhteisö on sellainen, josta löytyy ymmärrystä.

”Ihan vaan siihen joukkoon pääsemisen takia taas voisin kirjoittaa toisenkin kirjan.”