Erään kirjailija-wannabeen kuulumisia Mestarikurssilta

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Lehtijutut

Kuva: Laineys Repertoire/flickr

Kuva: Laineys Repertoire/flickr

Teksti: Joni Koskimaa

Romaanimittaisen käsikirjoituksen kirjoittaminen on melkoinen urakka, ja kaiken lisäksi kirjoittaakseen yhden on kirjoitettava monta.

Ensimmäinen, 16-vuotiaana kirjoittamani käsikirjoitus oli itsenikin mielestä niin huono, etten viitsinyt lähettää sitä kustannustoimittajien riesaksi. Toinen, muutamaa vuotta myöhemmin kirjoittamani tekele onnistui omassa mielikuvitusmaailmassani siinä määrin paremmin, että lähettelin sitä useampaankin kotimaiseen kustantamoon. Tästä ruljanssista minulla on yhä tallessa viisi geneeristä hylsykirjettä, joita säilytän muistutuksena siitä, miten paljon olen kehittynyt kirjoittajana.

Ai miten niin kehittynyt?

Liki parinkymmenen vuoden kirjoitusharrastuksen tuloksena syntyneen tekstimassan lukeminen on joskus piinallista, sillä olen tuottanut paljon keskinkertaista potaskaa, jonka seassa on ikään kuin mausteena satunnaisia neronleimauksia, ja nekin paakkuina ja harvassa. Olen suoltanut sormet vereslihalla olevaiseksi tuhansia sivuja hiomatonta, itsetarkoituksellisen kikkailun täyttämää amatöörimäistä räpellystä.

Ja juuri se kertoo, että olen kehittynyt. Tuottaakseen hyvää tekstiä on ensin opittava tunnistamaan huono teksti. Kun nyt luen vanhoja kirjoituksiani, näen paitsi mitkä seikat pitäisi korjata, myös miten ne pitäisi korjata. Tunnistan mitkä tekstit ovat liian rujosti epämuodostuneita, jotta niitä kannattaisi yrittää elvyttää, ja suon niille eutanasian. Näen myös kaiken kirjoittamani roskan joukossa paljon kehityskelpoisia ideoita, hyviä henkilöhahmoja, oivallisia juonenkäänteitä. Silloin tällöin vastaan tulee kokonaisia kohtauksia jotka toimivat kuin junan vessa – siis vetävät hyvin. Jos kohtauksessa ei ole imua, joka pakottaa lukemaan lisää, on se syytä kirjoittaa uudelleen.

Se, että joutuu tuottamaan paljon huonoa tekstiä oppiakseen kirjoittamaan hyvin, on kivinen tie joka jokaisen kirjailija-wannabeen on kuljettava. Jokaisen epäonnistuneen romaaniyritelmäni jälkeen olen ajatellut, etten enää koskaan yritä kirjoittaa kirjaa. Sitten olen aloittanut uuden kirjaprojektin.

Tähän liittyy useimmiten jonkinlainen siirtymäriitti. Esimerkiksi oma siirtymiseni yhdestä käsikirjoituksesta toiseen on kolmivaiheinen. Ensin koen, että Suuresta Teoksestani ei tullutkaan kansainvälistä bestselleriä, koska olen väärinymmärretty taiteilijanero ja maailmassa on virhe. Seuraavaksi tajuan olevani väärinymmärretty, koska olin taitamaton ja tekstissäni oli virheitä. Kolmannessa vaiheessa hyvästelen koruttomin menoin hengentuotokseni Epäonnistuneiden Harjoituskappaleiden Hautausmaalle ja siirryn seuraavan, entistä kunnianhimoisemman kirjoitusurakan pariin.

Tällä hetkellä työstän kolmatta käsikirjoitustani toistamiseen, ja sen on tarkoitus valmistua ennen kesää. Kirjoitin kyseisen tarinan jo kertaalleen ”valmiiksi” reilu vuosi sitten, jolloin osallistuin erääseen romaanikilpailuun (minulla oli tarvetta palkintona olleelle kymppitonnille), mutta Kaitselmus ei taaskaan kylvänyt tielleni palmunlehviä ja kirjallisuuspalkintoja.

Muutaman kuukauden ajan kirosin ääneti sisäänpäin surullista kohtaloani, kunnes luin vielä kerran kirjoittamani kaksi ja puolisataa sivua, ja näin kuin uusin silmin mikä niissä mätti. Päädyin poistamaan tarinastani yli kaksi kolmannesta, ja jäljelle jääneet alkupään viitisenkymmentä sivua kirjoitin nekin enemmän tai vähemmän uudestaan. Parhaillaan kirjoitan poistamani antiklimaattisen lässähdyksen tilalle suorastaan orgastiseen loppuhuipennukseen kulminoituvaa jännitysnäytelmää.

En ole ottanut paineita siitä, miten kustantamot suhtautuvat käsikirjoitukseeni, mikäli ylipäätään lähetän sitä mihinkään kun se valmistuu. Tänä ihmeellisenä teknologian aikana Print on Demand -tyyppiset palvelut mahdollistavat omakustanteen tekemisen alle sadalla eurolla (www.bod.fi), mikä ei ole edes köyhälle opiskelijalle mahdoton summa. Jos kustantamot eivät kiinnostu mestariteoksestani, voin aina kustantaa sen itse.

Niinpä olenkin lähestynyt julkaisemista aivan toisenlaisesta suunnasta ja kehitellyt ainakin omassa mielikuvitusmaailmassani erinomaisen julkaisustrategian. Julkaisen kirjastani lukuja netissä (http://rakentajankivi.blogspot.fi) sitä mukaa, kun kirjan Facebook-sivu saa lisää tykkäyksiä. Kunkin luvun julkaisemiseen vaadittu tykkäysten määrä tulee Fibonaccin lukusarjasta.

Tällä hetkellä Rakentajan Kiven Facebook-sivustolla (www.facebook.com/rakentajankivi) on tykkäyksiä 67 kappaletta, mikä lämmittää suuresti sydäntäni. Vaikka lukema ei vielä takaakaan minulle reijomäkimäistä suosiota, se on huomattavasti enemmän kuin omien perheenjäsenteni määrä, ja varmasti enemmän kuin minkään aiemman tuotokseni tavoittama lukijakunta. Olen julkaissut kymmenen ensimmäistä lukua, ja tykkäysten määrä riittää tällä hetkellä yhdenteentoista, jota työstän parhaillaan. Kirjan valmistuminen häämöttää yhä lähempänä, sillä kokonaispituus tulee olemaan viidentoista luvun tienoilla.

Kirjoitusharrastus on usein kilpaillut ajastani opintojen, perheen ja työn kanssa, mutta juuri nyt olen siinä onnekkaassa asemassa, että pystyn yhdistämään huvin ja hyödyn. Suoritan luovan kirjoittamisen aineopintoja, ja kirjaprojektini on niihin kuuluvan seminaarikurssin lopputyö – mikä tarkoittaa, että saan siitä opintopisteitä, noita himoittuja akateemisen uskottavuuden hippusia, jotka vielä kerran manifestoituvat ylemmäksi korkeakoulututkinnoksi. Kaiken lisäksi pääsin mukaan Mestarikurssille, jossa pitkää käsikirjoitusta työstetään pienryhmän, kustannustoimittajan ja kirjailijatuutorin kanssa, ja tämä mahdollisuus on motivoinut minua panostamaan kirjoittamiseen ennennäkemättömällä intensiteetillä.

Mestarikurssi, kustannustoimittaja ja vertaispalaute

Mestarikurssi alkoi kustannustoimittajien päivällä, jolloin nelihenkisiin pienryhmiin jaetut kurssilaiset saivat palautetta omalta kustannustoimittajaltaan – minun ryhmälläni OtavanLotta Sonninen. Palautteen saaminen ihka oikealta ammattilaiselta oli luonnollisesti mieltäylentävää, ja myös muiden ryhmäläisten antama palaute oli suuresti hyödyksi. Omalle tekstille tulee väkisinkin jossain määrin sokeaksi, joten ulkopuolinen palaute on verrattoman tärkeää jokaiselle kirjailijaksi aikovalle.

Seuraavaksi oli vuorossa pienryhmätapaaminen, jonka yhteydessä kuulustelin kanssakirjoittajiani, jotta saisin juttuuni muutakin sisältöä kuin otsikon lupaaman yhden kirjailija-wannabeen vuodatuksen wannabeen vaikeasta elämästä. Pyysin kurssitovereitaniRoosa Vastamäkeä, Mariam Magomedovia ja Katja Keisalaa kertomaan käsikirjoituksestaan muutamalla lauseella – vaikea kysymys, jonka he ottivat pelottomasti painiotteeseen ja selättivät 100-0.

Roosa Vastamäen tarinan premissinä on miten perhe vaikuttaa ihmisen kehitykseen ja miten perheessä, jossa asioita ei käsitellä, nämä asiat seuraavat perässä. Tärkeimpänä odotuksena Mestarikurssin suhteen hän pitää käsikirjoituksen saamista valmiiksi, ja sitä että voi olla ylpeä itsestään ja tuottamastaan tekstistä. Keskustellessamme Roosa kiteytti oivallisesti jokaisen kynäniekan suurimman haaveen:

”Kyllä siinä kuitenkin on se, että mä haluun tehdä sen täydellisen lauseen.”

Keskustelimme pienryhmämme kanssa käsikirjoitustemme lisäksi myös kirjoittamisesta yleensä. Roosa kuvaili kirjoittamista skitsofreeniseksi hommaksi, jossa ”pitää samaan aikaan rakastaa omaa tekstiään niin paljon, että haluaa jakaa sen muiden kanssa, ja silti vihata sitä ja olla kriittinen kaiken suhteen” – huomio, jonka allekirjoitan sataprosenttisesti.

Mariam kertoi kustannustoimittajan tapaamisen ja pienryhmätapaamisen välillä lähinnä poistaneensa tekstiä käsikirjoituksestaan, ja kustannustoimittajan palautteesta oli hänen mukaansa apua ylimääräisen poistamisessa. Hän kertoi karsineensa tekstistään neljäkymmentä sivua, mikä voi kuulostaa paljolta, mutta on arkipäivää jokaiselle kirjailijaksi aikovalle – ja usein myös kokeneille ammattikirjailijoille.

Mariamin käsikirjoituksen premissinä on, mitä ihmisen mielessä tapahtuu, kun hänen elämäntarinassaan on aukkoja. Mestarikurssille häntä motivoivat hakemaan kustannustoimittajan ja kirjailijatuutorin ammattilaispalaute, vertaistapaamiset muiden kirjoittajien kanssa, sekä mahdollisuus jakaa omaa prosessiaan. Hänen päämääränään on julkaisu.

”Kirjoittaminen liittyy tarpeeseen ilmaista itseään, mutta mukana on myös narsistinen halu olla erityinen”, Mariam toteaa. ”Kirjoittaminen on myös tapani jäsentää maailmaa. Jokaisella ihmisellä pitää olla joku oma juttu, tai ainakin mulla pitää olla joku oma juttu ja tää on valikoitunut sellaiseksi.”

Katja Keisala kertoi vaihtaneensa monta kertaa tarinansa päähenkilön nimeä, mutta päätyneensä aina lopulta takaisin Katjaan, koska se on yleinen nimi sekä Kuubassa, Suomessa, että Venäjällä – Kuuba ja Suomi ovat keskeisiä näyttämöitä Keisalan tarinassa. Hän tiivistää monikulttuurista avioliittoa ja kulttuurisia stereotypioita humoristisesti ruotivan tarinansa olevan kasvutarina, jonka premissinä on klassinen asetelma: ”Ihminen kaipaa jotain, saa sen ja huomaa, ettei se ole sitä mitä luuli. Sitten ihminen saa mitä tarvitsee.”

Katja ei ole vielä miettinyt käsikirjoituksensa julkaisemista, vaan kirjoittaa, koska se on hauskaa. Luova kirjoittaminen on hänelle mahdollisuus tehdä itseään toisella tavalla näkyväksi kuin tutkimuksessa, jota hän on tehnyt valtiotieteen saralla.

Premissihaaste poiki paljon hyvää keskustelua. Kun on tiivistettävä kenties satojen sivujen eepos muutamaan lauseeseen, joutuu miettimään tekstinsä syvintä olemusta ja toivottavasti onnistuu kiteyttämään sen itselleen. Vaikka oma kirjani on vielä kesken, olen jo luonnostellut siihen takakansitekstiä mahdollista bestseller-statusta ennakoiden. Kirjan keskeisin sisältö tiivistynee tähän: ”Metsästäjä-Johnny palkataan toimittamaan legendaarinen Rakentajan Kivi pomolleen Monsieur le Vizierille. Tehtävä kuitenkin mutkistuu, kun hän saa vastaansa maailman herruutta tavoittelevan tuhatvuotiaan salamurhaajan.” Arvasit oikein, kirja on scififantasiapulpfictionia, eli ehtaa kioskikirjallisuutta!

Kustannussopimuksia ja kuulantyöntöä

Mestarikurssi on oiva paikka saada rakentavaa ja asiantuntevaa palautetta kirjoituksestaan, mutta se voi olla myös oivallinen tilaisuus löytää kirjalleen kustantaja, kuten kävi Jussi Seppäselle. WSOY julkaisee hänen teoksensa Kymmenottelu tammikuussa 2015.

”Kirja muodostuu kymmenestä tekstistä tai tekstiryppäästä, joista jokainen liittyy yhteen yleisurheilun kymmenottelun lajiin”, Seppänen kertoo. ”Kyseessä ei kuitenkaan ole suoranainen urheilukirja, vaan lajit toimivat teemallisena lähtökohtana novelleille.”

Seppänen selventää kirjan ideaa muutamalla esimerkillä: yhden tarinan nimi on ”Kuulantyöntö eli kuusi lyhyttä tarinaa rumuudesta”, ja novelli ”Seiväshyppy” puolestaan kertoo miehestä, joka haluaa olla muiden yläpuolella.

Kymmenottelun valmistuminen on ollut pitkä prosessi, johon Jussi kertoo kuluneen kymmenen vuotta. Hän kirjoittaa hitaasti, mutta koko ajan, ja on Kymmenottelua työstäessään opetellut päämäärätietoisesti kirjoittamaan. Mestarikurssille hän meni saadakseen palautetta kustannustoimittajalta. Tässä vaiheessa käsikirjoitus oli hänen mielestään siinä pisteessä, ettei muiden kirjoittajien palaute enää juuri vaikuttaisi siihen. Palautteen lisäksi kustannustoimittajien päivä poikikin hänelle kustannussopimuksen.

Kustannustoimittaja Samuli Knuuti luonnehtii Kymmenottelua hyvin julkaisuvalmiiksi käsikirjoitukseksi, josta puuttui vain muutamia palasia kokonaisuudesta. Hänen mukaansa Kymmenottelu on “lyhytproosaa, jonka jokainen osio tavalla tai toisella käsittelee jotakin kymmenottelun lajia: siis ekana 100 metriä, sitten pituushyppy jne. järjestyksessä aina 1500 metriin saakka. Tekstien tyylilaji vaihtelee realistisesta novellista satuun, esseeseen ja ties mihin.”

Knuuti on ennenkin löytänyt Mestarikurssilta kustannuskelpoista materiaalia, sillä kaksi vuotta sitten hän löysi Henni Kitin romaanin Elävän näköiset, joka ilmestyy loppukeväästä 2014. Hän kertoo Mestarikurssien olleen kustantamon näkökulmasta antoisia, koska hän on löytänyt kaksi julkaisukelpoista käsikirjoitusta reilun tusinan käsikirjoituksen joukosta – kustantamoon pyytämättä tulevista käsikirjoituksista kyllin hyviä on vain noin prosentti. Knuutin mukaan Mestarikurssille on valittu parhaat ja motivoituneimmat kirjoittajat, joiden taso on muuhun tarjontaan nähden hyvin korkea.

“Sieltä puuttuvat pöytälaatikkorunoilijat, jotka eivät lue runoutta; eläkkeelle jääneet muistelmien kirjoittajat; masennuspotilaiden terapiakirjoitelmat; teinitytöt jotka päättävät ryhtyä eroottisiksi menestyskirjailijoiksi Fifty Shades Of Gray -hengessä; ja niin edelleen.”

Myöskään Jussi Seppänen ei ole mikä tahansa amatöörikynäilijä, sillä hän opettaa sarjakuvakäsikirjoittamista Muurlan opistossa ja on itsekin suorittanut kirjoittamiskurssin jos toisenkin. Luovan kirjoittamisen perus- ja aineopinnot hän suoritti Riku Korhosenalaisuudessa, jolta hän kertookin kysyneensä neuvoja ennen kustannussopimuksen allekirjoittamista. Lisäksi hän on suorittanut kirjoittamisen maisteriopintoja Jyväskylän yliopistossa ja kursseja Oriveden Opistolla. Seppänen, joka kiinnostui kirjoittamisesta vasta monta vuotta lukion jälkeen, on myös osallistunut lukuisiin kirjoituspiireihin.

“Suosittelen kaikille omien kirjoitusryhmien perustamista”, hän toteaa. “Saa hyviä kavereita ja kunnollista palautetta, kun ei tarvitse ison ryhmän tarpeita miettiä.”

Rakkaat lukijat

Nyt te tunnette minut ja muutaman muunkin Mestarikurssilaisen, ja tiedätte mitä kurssille kuuluu. Muiden ryhmäläisteni tavoin minäkin odotan innolla kirjailijatuutorimme Harri István Mäen tapaamista. Kuten aiemmasta kustannustoimittajien päivästä, myös pelkän pienryhmän kesken pidetystä kurssitapaamisesta jäi motivoitunut olo oman kirjoittamisen suhteen. Kirjoitan kuumeisesti, jotta minulla olisi mahdollisimman paljon valmista tarinaa kirjailijatuutorimme luettavaksi. Lisäksi nuo 67 tykkääjää Facebookissa piiskaavat minua tuottamaan yhä parempaa tekstiä. Jos niitä olisi 67 000, minulla ei olisi enää lainkaan selkänahkaa jäljellä, ja olisin muutenkin kuollut kirjoittamisesta johtuvaan, vasemmasta pakarasta suoraan sydämeen edenneeseen veritulppaan.

Mestarikurssi ja muut luovan kirjoittamisen opinnot ovat olleet tälle wannabe-kirjailijalle verraton paikka omien taitojen kehittämiseen, mutta ne ovat merkinneet minulle paljon enemmän. Kun muistelen kohta yhdeksänvuotisen yliopisto-opiskeluni rakkaimpia (ja joskus myös raskaimpia) kursseja, mieleen tulevat ensimmäisinä luovan kirjoittamisen opinnot.

Keväällä 2014 alkaa kaikille avoin maksullinen Mestarikurssi. Haku on jo käynnissä! Lisätietoa osoitteessa www.luovuksissa.com 
sekä sähköpostitse sanataidetta@gmail.com