Englannissa luovien

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Lehtijutut

Kuva: Eoin Gardiner/Flickr

Kuva: Eoin Gardiner/Flickr

Teksti: Miia Outinen

Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaine tarjoaa hyvän kattauksen erilaisiin kirjoittamisen lajeihin ja tyyleihin. Muutaman vuoden aikana koin saaneeni hyvän tuntuman siihen, millainen kirjoittaja olen. Kun omat luovan kirjoittamisen opintoni lähenivät loppuaan, tuntuikin sopivalta hetkeltä levittää siivet ja pyrähtää vuodeksi Englantiin kokeilemaan, miten runosuoni pulppuaisi toisella kielellä. Opin, että en ollutkaan se kirjoittaja, jona itseäni olin pitänyt.

 

Opiskelin vuoden 2014‒2015 usvaisten nummien ja Tolkienia inspiroineiden englantilaiskylien keskellä Worcesterin yliopistossa, jossa on tarjolla Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen vaihtopaikka. Worcesterin yliopistossa on vahva painotus urheilulla ja kauppatieteillä, mikä aluksi  kauhistutti paatunutta humanistia. Onneksi myös kirjallisuuden ja kirjoittamisen opiskelu otettiin vakavasti. Luova kirjoittaminen on Worcesterissa oma oppiaineensa, jonka moni suorittaa yhdistettynä kirjallisuuden opintoihin. Tämän lisäksi luovan kirjoittamisen taitoa korostetaan ja käytetään hyväksi monissa eri oppiaineissa. Luovaa kirjoittamista sisältyi olennaisesti muun muassa kirjallisuuden, draaman ja journalismin opintoihin, joita kaikkia itse päädyin vuoden aikana opiskelemaan. Turussakin on nähty väläys Worcesterin luovasta kirjoittamisesta, kun Worcesterin luovan kirjoittamisen opettaja Julie MacLusky kävi opettamassa Hollywood-käsikirjoittamista keväällä 2013.

Worcesterissa lähestymiskulma kirjallisuuteen on monin tavoin sekä lukija- että kirjoittajalähtöisempi kuin esimerkiksi Turun yleisessä kirjallisuustieteessä tai luovassa kirjoittamisessa. Suomessa olin oppinut hylkimään biografista tulkintaa, mutta yhtäkkiä Englannissa päädyinkin oppimaan kirjailijoiden ystäväpiireistä, lapsuudesta ja poliittisista mielipiteistä. Kirjallisuusluennoilla keskusteltiin lukukokemuksista, usein aloittaen kysymyksellä ”Well, how did you like the book?” Kirjoitimme pastisseja tunnettujen englantilaisten kirjailijoiden teoksista ja näin tutustuimme tekstien rakenteisiin ja erityispiirteisiin. Siinä missä ikävöin Suomen akateemisempaa otetta, pidin myös tästä uudesta käytännönläheisestä ja työelämäänkin orientoivasta tavasta opettaa. Tässä asiassa lienee myös valtavia eroja eri yliopistojen välillä – luultavasti kirjallisuuden ja kirjoittamisen opiskelu olisi täysin erilaista siihen enemmän profiloituneissa yliopistoissa kuin pienehkössä urheiluyliopistossa.

Verrattuna Suomeen Englannissa on valtavan pitkät perinteet kirjoittamisessa, ja kirjallisuuteen suhtaudutaan kunnioituksella ja intohimoisesti. Esimerkiksi ensimmäisen vuoden opiskelijoiden runoanalyysikyvyt olivat suorastaan häikäiseviä verrattuna siihen, mitä itselläni muistelen olleen 18-vuotiaana. Englannin kirjallisuuskulttuuriin pääseekin Worcesteristä käsin tutustumaan oikein hyvin, vaikka se ei itsessään kaikkein kultturellein kaupunki olekaan. Sieltä on noin kahden tunnin junamatka Lontoon antikvariaatteihin, kolme varttia Birminghamin kulttuuririentoihin ja viitisen tuntia junalla Glasgow’n taiteelliseen ilmapiiriin (silloin kun juna ei hajoa – oma matkani kesti lopulta liki 10 tuntia ja sisälsi runsaasti jonottamista tihkusateessa. En ole koskaan kokenut olevani yhtä syvällä brittiläisessä kulttuurissa). Parasta kuitenkin olivat kirjallisuusfestivaalit: tein päiväretket Oxfordiin kuuntelemaan Philip Pullmania sekä Hay-on-Wyen legendaarisille festivaaleille, jossa viime keväänä esiintyivät muun muassa Kazuo Ishiguro ja Neil Gaiman. Shakespearen syntypaikka on aivan kulman takana, eikä Irlantiinkaan ei Worcesterista ole pitkä matka. Jos siis sattuu huvittamaan lähteä kirjoittamaan Oscar Wilden patsaan juurelle, niin Dubliniin pääsee helposti vaikka lautalla. Worcesterissa kirjallisuusihmisen parhaaksi ja pahimmaksi paikaksi osoittauti Oxfamin kirjakauppa, josta löytyi kirja kuin kirja käytettynä ja lähes poikkeuksetta alle kahden punnan hintaan. Lähdin matkaan mukanani vain Muumipappa ja meri -pokkari, mutta kotiin palatessani tarvitsin yhden keskikokoisen laukun pelkästään kirjoille.

Kaiken kirjahuuman keskellä kohtasin myös itseni kirjoittajana uudella tavalla. Englantilaisessa kirjoittamisen opetuksessa näkyi vahvasti muiden teoksista oppiminen. Ongelma ulkomaisena opiskelijana oli se, että olen kasvanut erilasten teosten keskellä. Minulla ei ollut kaikkea sitä pohjatietoa, mitä englantilaisilla opiskelijoilla oli, eikä asioita usein selitetty sen enempää kuin suomalaisessa yliopistossa selitettäisiin Seitsemää veljestä tai Tuntematonta sotilasta. Vaikka se välillä teki kipeää, oli opettavaista ymmärtää, kuinka sidoksissa oma kirjoittaminen lopulta on ollut myös omaan kulttuuriin ja kuinka omakin kirjoittaminen sai uutta väriä uudesta kulttuurista.

Siinä missä kirjoittaessa nojauduttiin vahvasti mainetta niittäneisiin kirjailijoihin, paljon vähemmälle jäi tukeutuminen kanssaopiskelijoihin. Luovassa kirjoittamisessa olen aina kokenut vertaispalautteen korvaamattoman tärkeäksi. Englannissa tuntui yhtäkkiä kovin orvolta, kun tekstejä ei juuri jaettukaan kenellekään muulle kuin opettajalle. Arvostin sitä, että suuremmista tehtävistä sai opettajilta paitsi suullista palautetta työprosessin puolivälissä, myös kirjallista palautetta arvosanan yhteydessä. Voiton vie silti mielestäni Suomesta tuttu tapa istua seminaariryhmässä ja ruotia läpi kaikkien tekstit. Opettaja tai ei, yhden ihmisen mielipide on kuitenkin aina vain juuri sitä: yhden ihmisen mielipide. Onneksi tarjolla oli välillä jännittäviä vierailevia opettajia. Näkyjen kivi -kirjojen kirjoittaja Kevin Crossley-Holland tuli itse pitämään luennon kirjoistaan, sillä hän oli kurssin opettajan vanha tuttu. Crossley-Hollandin kirjoja lapsena rakastaneena luentoon oli tosin vaikea keskittyä kaikelta innostukselta. Vielä suuremman fanityttökohtauksen sai aikaan näytelmäkäsikirjoittamisen kurssin harjoituksiin tupsahtanut Kit Harington (tai Jon Snow, kuten Game of Thrones -fanit hänet tuntevat). Harington on asunut teini-ikänsä Worcesterissa ja sattui olemaan yhden draamaopettajamme entinen oppilas. Muutenkin kuulosti siltä, että vaikka Suomessa sanotaan olevan pienet piirit, niin kyllä Englannissakin kirjoittajat ja luovat ihmiset tuntevat toisensa. Ehkä se on universaalia.

Ottaen huomioon, kuinka hämmentävältä toisella kielellä kirjoittaminen ajoittain tuntui, oli yllättävää, että opettajat vaikuttivat pitävän kirjoituksistani. Heidän mielestään teksteissäni oli muun muassa jännittävää monitulkintaisuutta ja runollisia rakenteellisia ratkaisuja. Haluaisin hirveästi kertoa, että tämä monitulkintaisuus ja runollisuus olivat aina täysin suuniteltuja. Mutta eivät ne useinkaan olleet. Kuvittelin olevani oikein sujuva englannissa, mutta osoittautui, että luova kirjoittaminen muulla kuin omalla äidinkielellään onkin varsinaista verbaalisella miinakentällä juoksemista. Aikaa ja harkintaa joutuu käyttämään huomattavasti enemmän sanavalintoihin ja rakenteisiin. Silti kaikki ei aina mene aivan kohdilleen, ja sanakirjakin on petollinen ystävä. Kielet pitävät sisällään salaisuuksia, joihin ulkopuolisella ei ole pääsyä kuin virheistä oppien. Ja virheitä kyllä teinkin. Onneksi englantilaiset ovat ymmärtäväistä ja kohteliasta kansaa, ja minulle jaksettiin availla kielen hienouksia. Opin esimerkiksi, että en voi käyttää sanaa ’gruesome’ kuvaamaan julmaa näytelmää, sillä englantilaiset assosioivat sanan BBC:n lastenohjelmiin, tai että ei kannata yrittää päteä muka-hienoilla ilmauksilla, sillä se saa vain kirjoittajan kuulostamaan epäuskottavalta. Toisin sanoen samat säännöt pätevät kuin Suomessakin. Ne vain piti opetella uudestaan

Kouliintuneena luovan kirjoittamisen opiskelijana tuntui isolta kolaukselta olla yhtäkkiä askeleen kaikkia muita jäljessä. Jouduin opettelemaan uudestaan, miten haluan ilmaista itseäni luovasti kirjoittaen. Vähitellen opin kirjoittamaan uudella tavalla. Opin, että kirjoitan eri tavalla suomeksi kuin englanniksi, ja opin, että kirjoitettuani vuoden englanniksi myös tapani kirjoittaa suomeksi on muuttunut. Proosakieleni on edelleen suomi, mutta koen nyt kirjoittavani parempaa draamaa englanniksi kuin suomeksi. Ennen kaikkea opin, että olen paljon valmiimpi ja samalla paljon keskeneräisempi kirjoittaja kuin luulinkaan. Opin, että yhteen ihmiseen mahtuu monta kirjoittajaminää. Viime vuoden jälkeen itselläni on nyt matkassa uusi, teetä siemaileva ja napakkasanainen kirjoittajaminä shakespearien ja carol ann duffyjen koulimana.