En voi lukea runoa – runokaraokea kirjastossa

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Lehtijutut

Kuva: Elisa Maser/Flickr

Kuva: Elisa Maser/Flickr

Teksti: Sini-Päivi Aho

 

Karaoke on Japanista alkunsa saanut amatööriviihteen muoto, jossa asiakkaat esittävät ravintola- tai muulle yleisölle iskelmiä säestyksenään videotallenteinen orkesteriäänite tahdistettuine tekstityksineen. Liedon kirjaston asiakkaille on järjestetty Varsinais-Suomen runoviikolla runokaraoketapahtuma. Mitähän tämä pitää sisällään?

Marraskuinen ilta hämärtyy. Ulkona on tuiskuttanut lunta. Torstaipäivän puheenaihe on ollut Yhdysvaltain presidentinvaalin tulos. Kokoamme pöydille runoteoksia ja vihkoja, joihin on valittu nelisenkymmentä runoa eri runoilijoilta. Valittavana on tekstejä Ismo Alangosta Tuija Välipakkaan. Perinteistä runoutta edustavat Lauri Viita ja Eino Leino, modernimpaa Arja Tiainen ja Tommy Tabermann.

Lehtilukusalin asiakkaita informoidaan kohta alkavasta tapahtumasta. Kirjaston henkilökunta vetää jatkojohtoa äänentoistolaitteelle. Asiakaspalvelutiskillä kysytään, saako myös omia runoja esittää. Illan järjestäjänä tulee helpottunut olo, ainakin joku aikoo osallistua tapahtumaan.

Runokaraoke-emäntä kirjastonhoitaja Sirpa Suomela jakaa tulijoille musiikkiversion tapaan lappusia, joilla ilmoittautua esiintyjäksi. Kysyn ensimmäisenä saapuneilta, ovatko he ennen olleet vastaavassa tapahtumassa ja vastaus on kielteinen. Kaikki odottavat mielenkiinnolla runojen kuulemista ja omat esitettävät löytyvät helposti.

Naisvaltaisen yleisön joukossa on myös kaksi miestä. Toinen heistä istuu vieressäni ja tehdessäni muistiinpanoja kysyy, että syntyykö siinä mahdollisesti uusia runoja. Asia selittyy myöhemmin, kun häntä kehutaan herrasmieheksi, joka kirjoittaa runoja taloyhtiön pihatalkoista tai vaikka yhtiökokouksesta, asukkaiden merkkipäivistä puhumattakaan. Veikko myös esittää itse kirjoittamiaan runoja.

Tyyli on vapaa

Omat runot sallittuja ja kaikki kirjaston runoteokset ovat käytettävissä. Koko tapahtuman ajan saa täyttää esiintymislappuja, mutta lupa on myös vaan kuunnella, ohjeistaa runoemäntä.

Tilaisuus alkaa Raymond Carverin runolla Mitä lääkäri sanoi. Naapurikaupungista Paimiosta saapunut kokenut runonlausuja Marjatta Järvinen haluaa kokeilla jotain aivan uutta. Hän on valinnut runon, jota ei ole aikaisemmin edes lukenut saati lausunut.

Lietolainen kirjailija Anitta Kaitajärvi on myös esittänyt runoja aikaisemmin. Hänen lempirunoilijansa on Nazim Hikmet. Brita Polttila on suomentanut useita 1902 – 1963 eläneen turkkilaisen koskettavia runoja.

Hyvä runo kestää useammankin esityksen

Lausujana amatööriksi tunnustautuva Eeva Turpeinen on vallan häkeltynyt nähdessään runovihossa kirjoitettuna ainoan runon, jonka on äidiltään ja tämä aikanaan omalta äidiltään ulkoa oppinut. Immi Hellén on kirjoittanut tekstin, jota Eeva on miehelleen siteerannut usein aamukahvin ääressä vuosikymmenten aikana. Mieskin on välillä vaihtunut, mutta rouva osaa ulkoa kukon ja kanan tarinan:

”Hyvää huomenta, punahilkka!

Miltä se maistuvi kahvitilkka?

 

Ah, se on aivan liian kuumaa,

kieltäni polttaa, päätäni huumaa.

 

Kahvi on hyvää – mitä mä kuulen?

Huonolla tuulella, rouvani, luulen.”

 

Eläkkeellä oleva opettaja Maisa Visa lausuu myös äsken kuullun Immi Hellénin Aamukahvin ääressä ja kertoo, että Loukinaisten koululla järjestettiin aikanaan iltamia, joissa oppilaat esiintyivät: lauloivat, lausuivat runoja, soittivat ja tanssivat. Nyt aikuisina oppilaat muistavat esittämänsä runot, Maisa jatkaa. Yleisön joukossa istuu äiti, jonka tytär aina lausui kyseisen runon koulun iltamissa.

Haikea tunnelma hiljentää lukusalin hetkeksi

Lauri Laine esittää heinäkuussa edesmenneen vaimonsa Meeri Laineen runoja. Ensiksi hän lausuu kolme pientä runoa. Meeri Laine kirjoitti valtavasti runoja. Julkaistun kokoelman Ikkunat auki tuulen syliin ensimmäisen runon Lauri valitsi Meerin kuolinilmoitukseen.

Esiintyjistä nuorin on syntynyt 70-luvulla. Katri kertoo, ettei ole edes koulussa koskaan ääneen lausunut, mutta lukenut sitäkin enemmän runoja. Arto Mellerissä oli dekadenssia ja rockia, joka vetosi sen ajan runotyttöihin. Kirjastovirkailija Katri lausuu myös kollega Tapani Kinnusta, joka yleensä esiintyy sukkahousut päässään. Nyt ei ole sukkiksia edes jalassa, heittää Katri.

 

Kuvaavia runoja

Kirjaston sisäänkäynti on lehtilukusalin vieressä. Äiti ison kirjakassin kanssa ja poika TPS-lippis päässään pysähtyvät hetkeksi kuuntelemaan runokaraokea. Vuorossa on Oiva Paloheimon Auttamaton Pekka. Lausuja katsoo kenties liian tiiviisti nuorta miestä, joka kiireesti kaivaa puhelimensa esille ja piiloutuu sen suojaan. Seuraavan runon jälkeen äitikin kaivaa kännykkänsä esiin. Hän haluaa kuvata runon Varoitus, josta taitaa tulla useimpien kuulijoiden uusi suosikki.

Jenny Josephin Varoitus kertoo tarinan, jossa vanha ihminen pukeutuu violettiin ja punaiseen hattuun, ostaa eläkerahoilla brandya ja silkkisandaalit, menee sateeseen aamutossut jalassa sekä kolisuttaa kepillä rauta-aitoja korvaukseksi nuhteettomasta nuoruudestaan. Oikeassa elämässä täytyy elää säädyllisesti, maksaa vuokra säännöllisesti ja näyttää lapsille esimerkkiä. Runon mummona voi olla toisin.

Seuraava lausuja selaa runovihkoa ja oikean sivun löydettyään kajauttaa ilman mikrofonia: ”En voi lukea runoa”. Karaoke-emäntä Sirpa hapuilee huolestuneena äänentoiston suuntaan, mutta Järvisen Marjatta vain korottaa ääntään ja jatkaa: ”En voi lukea runoa, koska runossa ei pääse eteenpäin. Runossa pääsee vain kaikkiin muihin suuntiin. Olen kyllästynyt palaamaan. Haluan vain edetä, niellä helikopterilla satamäärin kilometrejä, huojua vuorten välissä. Haluan moottoritien enkä runoa.”

Pahus, Marjatta on valinnut juuri sen runon, jonka itse olin ajatellut lausua, Riina Katajavuoren proosarunon En voi lukea runoa.

Marjatan hienon esityksen jälkeen en enää tohdi tarttua mihinkään runoon. Kirjaston hiljainen taustameteli sopii hyvin karaoketapahtuman äänimaailmaksi. Seuraavana aamuna tapahtuma siirretään kirjaston tilastoihin: tilaisuuteen osallistui 18 henkilöä, joista 10 esiintyi ja runoja lausuttiin yhteensä 27.