Eino Leinon juomalaulu

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2014, Proosa

Kuva: torbakhopper/Flickr

Kuva: torbakhopper/Flickr

Teksti: Eveliina Lempiäinen

Raahasin hänet sinä viikonloppuna isänpuoleisen sukuni mökille. Ajattelin että voisimme kerrankin, yhtenä siunaaman lauantaina, sivuuttaa jokaviikkoisen päivälliskutsun anoppini luo. Ukon perheellä kun on suomenruotsalaiset juuret, ja lauantaipäivällisillä hänen äitinsä joskus vaatii meitä hoilottamaan kanssaan mauttomia renkutuksia, joita on nuorena laulanut rapujuhlissa. Nykyään ei riitä että saa tämän ikäisenä jollakin konstilla hurmattua miehen, vaan pitää jatkuvasti todistella myös suvulle ja mahdollisille ystäville olevansa kelpo emäntä. Ennen tämmöistä hävettiin, jos lempi löytyi vanhemmalla iällä. No lempi ja lempi…

Minä ajattelin sen olevan pelkkää primitiivistä paneskelua sammalikossa ja auringon lämmittämillä kallioilla, mutta hän keskittyi puolet ajasta Rubikin kuution ratkaisemiseen. Kuutio sattui lojumaan takanreunuksella, ja kirosin veljeni ala-asteikäisiä lapsia, jotka lelun siihen esille olivat jättäneet.

Siirtelin tavaroita paikasta toiseen ja koetin näyttää touhukkaalta. Mikä siinäkin on, ettei ihminen kesämökillä voi paikallaan istua, vaan on kokoajan vailla tekemistä, mietin hinkatessani rievulla keittiön kaapista löytämiäni, ikivanhoja, olemattomalle käytölle jääneitä emalimukeja. Ulkona tuuli puhalsi täysin palkein pohjoisen suunnasta, mutta tuntui silti väärältä nököttää sisällä homeenhajuisessa mökissä.

Ehdotin että lähtisimme kävelylle, mutta mies mutisi että juurihan me kävelimme bussipysäkiltä pitkän tien tänne. Menin yksin saunan taakse heittelemään tikkaa. Yksi tikka hävisi suhahtaen pienen kuusikon alle sammaleeseen. Saatana, minulta pääsi.

Kun mies oli aikansa nitisyttänyt muovista pulmapeliä käsissään, riistin sen häneltä ja passitin puuvajaan hakemaan saunahalkoja. Kiukaan pesä ei meinannut millään syttyä. Mies väitti puissa olevan vikaa. Ihan hyvin on muut suvun äijät niillä saaneet syttymään, minä tokaisin. Saimme riidan aikaiseksi, kun minä esitin että pesä tulisi sytyttämistä varten latoa melkein täyteen puita, ja mies puolestaan väitti sen syttyvän parilla kalikalla.

Vasta kun maakellarista löytyi avaamaton leijonapottu, aloimme vähä vähältä päästä samoille taajuuksille ja lopulta saunan piipustakin alkoi tupruta savua. Yhdyimme lauteilla polvet kolisten, ja mies poltti persposkensa kiukaaseen.

Seuraavana aamuna hän ei päässyt sängystä ylös muuta kuin oksentaakseen raparperipenkkiin. Minä kestän hyvin viinaa, joten päädyin yksinäni tekemään pihatöitä koko päiväksi – haravoin monta tuntia ja istutin pelakuita porstuan kukkalaatikoihin. Päässäni soi tuntikausia eräs juomalaulu. Anoppi kummitteli siis jossakin aivojeni sopukassa silloinkin, kun olin häntä paossa.

Saatuansa spriitä,
virkistyi hän siitä.
Kohottaen lasiaan
virkkoi veljet: Asiaan.

Voi pettymysten pettymys!
Tulipa tehtyä oikea tollon työ!

Illalla yritin saada häntä innostumaan mölkynpeluusta, mutta pelissämme oli yhtä paljon intoa, kuin hänen seitsemäsluokkalaisen veljenpoikansa suvivirren veisuussa.

Edellisiltainen kohtalaisen hyvin onnistunut löylyhetki mielessäni ehdotin, että laittaisimme saunan uudelleen tulille. Menimme sillä kertaa yhdessä puuvajalle. Vaja oli harmaista mäntylaudoista rakennettu, ja sisäpuolella pienen ikkunan karmilla oli kuivunut pääskysen pesä.

Hain sisältä pienen kirveen ja hakkasin vajan edustalla muutamia halkoja miehen kyykistellessä ovensuussa pelkissä collegeshortseissa. Hän keräili lattialta tuohta sytykkeeksi. Mutisi uhmakkaana ja kitkeränä, kuinka sillä sauna saataisiin hiukan paremmin syttymään. Minä katsahdin hänen paljasta ja paksua, ruskeiden luomien täplittämää selkäänsä. Shortsien resorin yli roikkuvaa ihramakkaraa. Miehen suusta soljui jatkuvana, viheliäisenä virtana napinaa, jota ei ollut kenellekään tarkoitettu, mutta joka ei hetkeksikään tauonnut. Tuntui samalta kuin mökin kammarissa juuri ennen unentuloa, kun yhtäkkiä kuuleekin hyttysen sitkeän ininän korvan juuressa, eikä sitä saa nitistettyä sitten millään. Mäsäytin paksua koivuhalkoa tarmokkaasti.

Paiskoin syntyneitä klapeja koriin peittääkseni miehen kirotun valituksen. Mutta ääni muuttui, se ikään kuin venyi ja muuttui epäluonnollisen kuuloiseksi. Monotoninen jupina sai seurakseen kummallisia nitiseviä ja poksuvia ääniä. Aivoissani pyöritettiin helvetillistä Rubikin kuutiota. Ajattelin lapsuudessa maistamaani tikkukaramellia, joka kastettiin ihmeelliseen karkkijauhoon, ja jota nuolaistessa tuntui siltä, että aivoissa poksahtelee. En ikinä kyennyt syömään tikkaria kokonaan, vaan poksahtelu sai pian pääni särkemään.

Niskani muuttui jääkylmäksi ja kuvotus piehtaroi vatsanpohjassa. Tunsin Fiskarsin kevyen halkaisukirveen painon. Muovinen hamara oli kova ja viileä hikisessä kädessäni. Yllättäen vinkuna korvissa taukosi. Näin vain hiukan viistosti miehen leukojen jatkuvan liikkeen. Näkökenttä pilkkoutui pieniin nelikulmioihin, aivan kuten se Rubikin kuutio taas! Ajatus sai minut hörähtämään, mutta ääneni kuulosti kummalliselta.

Mies ei kai huomannut huvitustani. Hän vain jatkoi säksätystään. Korvissani pauhui enää veri, kun heilautin kirveen kaaressa hänen alaselkäänsä. Tunsin terän massahtavan liukkaasti selkänahkaan. Hetken ajan pystyin näkemään tilanteen jatkumon selvästi: terän kiskaisu irti tytisevästä selästä, vajan seinään lentävä punainen suihku ja uusien iskujen järjestelmällinen jakaminen. Sitten jylinä taukosi.

Mies vaikersi hiljaa polvillaan lattialla, minä aloin kirkua ja juoksin puhelimeen.

”Juu elikkäs. Meillä sattu tämmönen aika paha äksidentti tässä. Ollaan täällä Lehmussaaren mökillä. Tuli tehtyä oikea tollon työ, tulkaa äkkiä!”