Ei mikään Aurajuustomies

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2017, Proosa

Teksti ja kuva: Ritva-Kaarina Merilä

 

Ossi sieppasi puhelimen käteensä. Oliko soittaja taas Tuire? Olipa hyvinkin. Hänen teki mieli vastata ja sanoa lyhyesti, ettei osallistuisi enää piknikkeihin, mutta se tuntui vaikealta. Mitä hän sanoisi syyksi, totuuden? Ei missään tapauksessa!

Edellisen kauden piknikit olivat olleet Ossille tuskaisia. Kukaan ei välittänyt maistaa hänen huolella valitsemiaan laadukkaita homejuustoja, vaikka hän oli asetellut ne houkuttelevaksi kokonaisuudeksi. Sijoitellessaan kotonaan juustoja takaisin kaappiin, hän ihmetteli synkkänä, miksi joku voi jättää nauttimatta sen tasoisista tarjolla olevista herkuista. Aiheuttiko hänen asiantuntemuksensa muissa kateutta tai suoranaista pelkoa ryhtyä juustokeskusteluun hänen kanssaan?

Viimeisellä loppukesän piknikillä Ossi oli livennyt tärkeistä periaatteistaan ja tuonut tarjolle myös rahvaanomaista Aurajuustoa. Kukaan ei tuntunut huomaavan tätä merkittävää vastaantuloa. Ei edes Tuire, joka keskittyi kehumaan Jussin mautonta maalaissalaattia ja vielä hipaisi jossain vaiheessa tämän kättä. Senkin hän olisi vielä kestänyt, mutta kun hän kuuli paremmalla korvallaan Markun ja Jussin naureskelevan vanhasta home- ja hajuongelmasta, josta oli tullut Aurajuustomies, hän putosi syvään mustaan kuiluun, jonka pohjalla olevat terävät ivaseipäät repivät hänet kappaleiksi.

Muka Aurajuustomies! Hän, hienoimpien homejuustojen asiantuntija!

Jospa hän sittenkin vastaisi Tuiren jo alkuviikolla laittamaan kutsuun lyhyesti ”Valitettavasti en voi osallistua tänä vuonna. Terveisin Ossi Laaksonen”? Se kuulosti persoonattomalta ja välttelevältä, mutta oli ruikutusta parempi vaihtoehto.

Ossi naputteli vastausviestin huolellisesti ja tarkisti oikeinkirjoituksen ennen kuin painoi sendiä. Sitten hän laittoi puhelimen äänettömälle ja vei sen yöpöydälle verenpainemittarin taakse. Hän halusi aikaa ajatella.

Piknikporukkaan oli viimeksi tullut muutoksia, kun erään lopullisesti poistuneen tilalle otettiin Tuiren entinen työtoveri Diana, joka pukeutui vieläkin minihameisiin ja poltteli pikkusikareja. Nyt jouduttiin taas rekrytoimaan, mutta siinä Ossin mielipiteitä tuskin kysyttäisiin, eikä hän niitä välittänyt tarjotakaan.

 

Aurinkoinen lauantaipäivä kutsui Ossin kävelemään Itäistä rantakatua kiikarilaukku kaulassaan. Parhaassa tapauksessa hän saisi bongattua jonkin epätavallisen lajin edustajan.

Aurajoen varren nurmikoilla istuskeli raukeita ja tyytyväisen näköisiä ihmisiä. Kuinka kaunista ja viihtyisää! Muutama ruutuliina ja pajukori paljastivat piknikkien todellakin jo alkaneen. Ossi pysähtyi tuijottamaan kuuden hengen ryhmää aivan alapuolellaan. Se oli hänen ryhmänsä. Tai oikeammin hänen entinen ryhmänsä.

Hän pudottautui maahan lähimmän lehmuksen alle, avasi hitaasti kiikarilaukun, poisti linssisuojat ja nosti kiikarit silmilleen. Suhteellisen lähellä oleva kohde vaati hiukan virittelyä, mutta se onnistui hyvin, ja hän sai suoran sihdin piknikporukan ytimeen, punaiselle ruutuliinalle. Viiniä ja leipää näytti olevan runsaasti, kuten ennenkin. Monenlaista salaattia, kalaa ja kanaa. Mutta missä olivat juustot, homejuustot?

Ja kuka oli hänen tilalleen valittu mies? Tuo täysin kalju tyyppi, joka tarjoili parastaikaa naisille jotain vihannesmössöä! Ossia etoi. Jos juustojen sijasta liinalla on vihanneksia, se on katastrofi. Päätös, jonka hän oli tehnyt, oli täysin oikea. Nuo muut eivät ansainneet häntä!

Ossi piti seuraavana lauantaina ikioman piknikin Aurajoen rannalla Eilen-patsaan vieressä. Siinä heitä oli kaksi samassa elämänvaiheessa olevaa yksinäistä keskellä liikenteen kohinaa. Eihän Myllysilta niitä kaikkein rauhallisimpia paikkoja ollut, mutta Ossi oli mieltynyt Tähtiin tähyäviin ja hän istui mieluummin tukevalla kivellä kuin pehmeällä ja kostealla nurmikolla.

Ossin piknikin tärkein seikka oli juustotarjoilun taso. Hän asetteli siniruudulliselle liinalle juustojensa tärkeimmät oheiset, kuivan, mausteisen valkoviinin ja nuoren, kevyen punaviinin. Leipänä oli luomuviljapatonkia ja salaattina yksinkertainen vihreä salaatti. Ja juustot! Ossin suosikkeja olivat pehmeät ja aromikkaat valkohomejuustot, voimakkaat, kermaiset sinihomejuustot sekä uusimpana löytönä punahomejuusto.

Upea tarjoilu oli hänen omien valintojensa ja kädentaitojensa summa. Juustojen tuoksu sai hänet ekstaasin partaalle. Se nousi vahvana ja ohittamattomana ja valtasi hänen mielensä kuin Wagnerin ooppera.

Ensimmäistä suupalaa ottaessaan hänen katseensa osui Myllysillalta laskeutuvaan viehättävään, ikäiseensä naiseen. Nainen näytti haistelevan ympäristön tuoksuja täysin omissa maailmoissaan silmät kiinni ja tuli sitten istumaan Ossin varaamalle paasille Eilen -patsaan taakse.

– Anteeksi, mutta onko tämä ranskalaista Le Marcairea, hän kysyi ja osoitti Ossin kädessä olevaa leipää, joka oli päällystetty punahomejuustolla, sillä puolipehmeällä ja sisältä kypsytetyllä punaisella briellä, jonka pinta on täysrasvainen, punertava ja kittimäinen.

Leipäpala olisi mennyt väärään kurkkuun, jos Ossi olisi ehtinyt haukata siitä. Miten joku voi pelkän tuoksun perusteella tunnistaa tietyn homejuuston monen tuoksun sinfoniasta?

– Onko tässä mahdollisesti uusiseelantilaista Sileni Cellar Selection Pinot Grisiä? nainen jatkoi ja tuli lähemmäksi.

– On, ähkäisi Ossi, saanko tarjota sitä ja juustoa St. Dalfourin viikunahillon kera?

– Kiitos! Se olisi hienoa. Minä olen Lillian.

– Ossian, Ossi vastasi nousten kättelemään naista ja tunsi, kuinka heidän auransa yhdistyivät maallisuuden rajat ylittävässä tuoksussa.