Eduskunta III – Satiiri yhden totuuden maasta

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Kritiikit

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Teksti: Anita Hartikainen

 

Ohjaus: Susanna Kuparinen
Dramaturgia: Jukka Viikilä
Esitysdramaturgia ja lavastus: Akse Pettersson
Taustatutkimus: Jari Hanska, Susanna Kuparinen, Olga Palo

Rooleissa: Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen, Robin Svartström

 

Haikeana astun sisään Kallion Urheilutalolla sijaitsevaan teatterisaliin. Olen nähnyt Ryhmäteatterin kaksi aiempaa Eduskunta-näytelmää, sekä niiden esiasteen Valtuuston Helsingin Ylioppilasteatterissa. Eduskunta-trilogian ensimmäisen osan katselin Sörnäisten tuntumassa Torkkelinmäen kupeessa sijaitsevalla Pengerkadun näyttämöllä. Toisen osan aikoihin olin muuttanut Turkuun opiskelemaan. Ilokseni kakkososa vieraili Turun kaupunginteatterissa. Kolmatta eli viimeistä osaa tulin katselemaan Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämöllä.

 

Taiteen perustehtävien äärellä

Eduskunta-näytelmien pohjamateriaali koostuu lukuisista asiantuntijahaastatteluista, eduskunnan täysistunnoissa pidetyistä puheenvuoroista sekä eri medioissa julkaistuista teksteistä. Materiaalia esitetään muun muassa perinteisen teatterin keinoin näyttelemällä sekä videoiden avulla. Näytelmän dialogi ja toiminta perustuvat todellisiin tapahtumiin ja puheenvuoroihin. Teatterin keinoin olemassa olevia tekstejä sekä niiden kirjoitus- ja puhetilanteita on dramatisoitu ja työstetty esitettävään muotoon.

Dokumenttiteatterin ainutlaatuisuus perustuu nimensä mukaisesti dokumentin ja teatterin yhdistelmään: Yleisölle avautuu uusia näkökulmia aiemmin kuultuihin poliittisiin puheenvuoroihin sekä ideologisiin arvovalintoihin. Monet hankalasti ymmärrettävät kapulakieliset puheet ja päätökset tuottavat esittävän muodon ansiosta yleisölleen uudenlaisia mahdollisuuksia ymmärtää ja tulkita vallankäyttäjien tekoja. Eduskunta-näytelmien soisi jatkuvan loputtomiin, sillä todellisuuteen vankasti nojaava satiiri on ollut virkistävä ja valaiseva tapa tarkastella suomalaisten vallankäyttäjien ja poliitikkojen toimintaa.

Aiemmista osista tunnistettavat elementit soljuvat nostalgia-aaltona lävitseni. Vanhojen tuttujen näkeminen lavalla lämmittää mieltä. Kas tuolla on perinteinen tapahtumapaikka, eduskunnan täysistunto ja nuo henkilöhahmot! Joka suuntaan tempoileva Jutta Urpilainen (Pihla Penttinen), jämäkkä ja tomera Mauri Pekkarinen (Noora Dadu), pelkällä alasuojalla alavartalonsa peittävä Paavo Arhinmäki (Mitro Härkönen) sekä sympaattisesti sukupuolten välisen tasa-arvon airuena toimiva Outi Alanko-Kahiluoto (Piia Peltola), tuolla niskojansa ylimielisesti nakkelevat porvarisedustajat (Matti Onnismaa, Martina Myllylä). Ihan uutena hahmona omaa evankeliumiansa esittävä Juha Sipilä (Robin Svartström), joka valloittaa kansan ja puoluetovereiden sydämet ensimmäisellä kaudellaan kansanedustajana. Sympaattinen Sipilä tulee istuntoihin työmiehen haalarit päähän ja kauttaltaan nokisena, juttelee leppoisasti tehden samalla insinöörin työtä ja kilpailukykyinnovointia, eikä vatuloinnista ole vielä tietoakaan. Oman odotetun hetkensä saa myös kulttisankariksi kasvanut kaikista trilogian osista tuttu hahmo eli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen (Jari Hanska). Korpisen äärimmäisen terävä järjenjuoksu ei vieläkään ole tasapainossa Suomen teatterihistorian hitaimman puheenparren kanssa.

 

Vallankäyttäjät mielensäpahoittajina

Viranomaisten ja vallankäyttäjien keskuudessa näreyttä on herättänyt työryhmän toimittajien tapa napata tiedotustilaisuuksista, lehtijutuista ja sosiaalisen median päivityksistä lausuntoja teatterin käyttöön. Mieliä on pahoitettu siinä määrin, että työryhmän tutkivana journalistina sekä teatteri-ilmaisun moniosaajana tunnettu Jari Hanska sai porttikiellon valtiovarainministeriön tiedotustilaisuuteen. Ilmeisesti vallankäyttäjät eivät vallan huumassaan aina muista, että julkiset tilaisuudet ja avautumiset kuin myös Eduskunta-näytelmissä esitetyt puheenvuorot ovat kaikille avointa julkista tietoa. Mitään ongelmaa julkisen materiaalin hyödyntämisessä taiteen vuoksi ei siis pitäisi olla. On surkeaa selittelyä vallankäyttäjältä vedota siihen, että tuntuu pahalta kuulla omaa puhetta teatteriesityksessä. Ihmetystä herättää, miksi toimittajien tai taitelijoiden pitäisi tehdä työnsä huonommin? Median ja taiteen ikiaikainen tehtävähän on ollut viestin välittäminen ja yhteiskunnassa tapahtuvien asioiden peilaaminen.

Tunnelma teatterisalissa tiivistyy kun Suomen valtamedian toimittajakunta kirjoittaa kuola rinnuksilla ja pöksyt märkinä maamme pelastajasta, insinöörimiljonääri Sipilästä. Eduskunta III ryöpyttää perusporvarihallitusta täysin rinnoin. Käsiohjelmasta löytyvä sitaatti tiivistää trailerin tavoin istuvan pääministerimme mediaperformanssin poliittisena vaikuttajana: ”Hän on sosialistisempi kuin sosialistit, kristillisempi kuin kristilliset, ekologisempi kuin vihreät ja yrittäjähenkisempi kuin Kokoomus.” Kornilta ja absurdilta voisi jonkun mielestä haiskahtaa se, että sitaatti ei ole näytelmää varten tehty mainosteksti, vaan Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen näkemys Sipilästä. Näkemystä avataan lisää Uimosen kirjassa Juha Sipilä, Keskustajohtajan henkilökuva. Uusliberalististen menestystarinoiden tekijöitä näytelmässä ovat perusporvarihallitusta ja Sipilää kilvan hehkuttava mediaväki, jonka on pakko tahkota tulosta ja myydä irtonumeroita, vaikka kehittelemällä uusia sankaritarinoita. Ideologisen raakuuden pääpahiksena nähdään EK-pomo Lasse Laatunen (Onnismaa) sekä valtiovarainministeriön virkamiehet. Hyvän ja pahan ristipaineessa tasapainoilevat muun muassa Suomen pankin pääjohtaja Erkki Liikanen sekä elinkeinoministeri Olli Rehn.

 
Taide herättää tunteita

Valtiovarainministeriö esitetään kapitalistisen puheen kasvottomana äänitorvena. Kuten jokainen yliopistoon päin joskus vilkaissut tietää, kapitalismin puhetavat ovat siirtyneet talousjärjestelmän piiristä osaksi arkista ajattelua. Markkinapuhe ja -ajattelu ovat paholaisia, joka määräävät, miten Suomea tulee hoitaa. Hyvää näytelmässä edustavat hyvinvointivaltio ja demokratia, joiden hyvyys on kuitenkin alistettu ja rapautettu markkinoiden ja rahan hallitessa keskustelua eli maailmaa. Sipilä näytetään politiikkaa ymmärtämättömänä yrityspomona, joka luulee, että valtiota voi johtaa niin kuin yritystä. Naiivi ja tietämätön pääministeri antaa Valtiovarainministeriön paholaisille vapaat kädet hoitaa Suomen asiat kuntoon kysymällä ”oliko teillä jotain ideoita”. Talousosaston asiantuntijoiden lisäksi valtion johtamiseen ei kysytä neuvoja leikkauksien kohteena olevien alojen asiantuntijoilta. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyspuolen leikkauksiin ei kysytä mielipidettä sosiaali- ja terveysministeriön asiantuntijoilta. Näytelmä kuvaa dystopiaa, joka sivistyneelle ihmiskunnalle vähitellen tapahtuu, kun rahapuhe hallitsee ja lyö laudalta inhimilliset arvot.

Tarinan antisankarina esitetään SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne (Santtu Karvonen), joka lähtee hyväuskoisena ja toiveikkaana maailmanparantajana hoitamaan Jutta Urpilaiselta perittyä valtiovarainministerin pestiä. Ajan hengen mukaisesti valtiovarainministeriön virkamiehet ovat pukeutuneet mustiin Ku Klux Klan –tötteröihin. Optimistinen Rinne teurastetaan ministeriössä elävältä kuin Raja-Joosepin ylittäneen turvapaikanhakijan lautaselle päätynyt kana. Pahuuden pesää johtavat virkamiehet, jotka palvelevat vain ja ainoastaan rahaa ja jatkuvaa talouskasvua.

Eduskunnan täysistunnoissa nähdään trilogian aiemmista osista tuttuja hahmoja tuttuine puheenparsineen. Uutuutena mukana on Perussuomalaisten joukko, joiden puheenvuorot eivät kaikessa tahattomassa koomisuudessaan ole läpäisseet dramaturgin käsittelyä. Esillepano on ratkaistu niin, että aina kun hallituksessa istuvan populistipuolueen edustajilla on asiaa, he mylvähtelevät kuorossa.

Ei ihme, että joitakuita päättäjistä harmittaa näytelmän dramaturgiset ratkaisut.

 

Maailma on pahkasika

Noora Dadu on esittänyt trilogiassa ansiokkaasti näytelmien ohjaajaa sekä lukuisia haastatteluja näytelmiä varten tehnyttä Susanna Kuparista. Loppukohtauksessa herkistytään ohjaajan henkilöhahmon välityksellä muisteloihin Valtuuston ensi-iltajuhlista aina Kuparisen perheenlisäysuutiseen, viimeisimpään dokumentaatioon ohjaajan elämästä. Tässä narratiivissa käy siis niin, että demokratian puolesta taisteleva ja valtarakenteiden normeja purkava sankari pakenee kapitalistisilta pelikentiltä kohti perheonnen auvoa. Tuttu kuvio kapitalismia kritisoivasta suomalaisesta nykykirjallisuudesta, esimerkiksi Miika Nousiaisen Metsäjätti-romaanista.

Eduskunta-näytelmän työryhmä on pitänyt itsensä kiireisenä jo vuosikymmenen. Ensimmäisen Eduskunnan ensi-ilta oli maaliskuussa 2011, ja jo sitä ennen ryhmä tuotti Helsingin Ylioppilasteatteriin Helsingin kaupungin poliittista johtoa tarkastelevia Valtuusto-näytelmiä.

Toivon, ettei niin sanottu dokumenttiteatterin uusi aalto tai tämän keinoja kaihtamattoman kollektiivin tarina ole vielä tiensä päässä. Eduskuntien aikana tapahtunut evoluutio yllättää, sillä taiteesta on tullut totta: Ensimmäinen osa oli kuin elävä pilakuvasarja poliittisen vallan käyttäjistä. Toinen osa viihdytti tutuilla henkilöhahmoilla, kiihdytti kertomalla, että mitä syvemmälle kaivaa, sitä enemmän löytyy sontaa. Se näytti toteen katsojien epäilyksiä puhtaiden jauhojen puuttumisesta ja likaisesta pelistä.

Kolmas osa sen sijaan… Jos maailmaa esitetään taiteen keinoin, toteutuu tässä myös vastavuoroisuus. Taide on tullut maailmaan. Tämän päivän poliittinen päätöksenteko, poliitikkojen puheet ja eri medioissa käytävä julkinen keskustelu on muuttunut parodiaksi itsestään kymmenessä vuodessa. Trilogian viimeistä osaa tehdessä poliittinen liikehdintä on ollut niin värikästä, että näytelmä on tukehtua poliittisen päätöksenteon, vatuloinnin, ministerien mediasekoilujen ja virkamiesten sekä poliitikkojen hupsista saatana -tyyppisten lipsautusten, kuten myös kaikki käyttäytymissäännöt unohtaneen nykykeskustelun runsaudensarveen.