Dag Hammarskjöldin viitoittamalla tiellä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Blogijutut

 

img_4376

Teksti ja kuvat: Tiina Österman

 

 

Kungsledenin vaellusreitti on Ruotsin tunnetuin ja suosituin retkeilyreitistö. Sen kokonaispituus on 420 km, se alkaa pohjoisessa Abiskon kylästä ja päättyy etelässä Hemavanan kylään. Jos aloittaa vaelluksen pohjoisesta, niin lähin lentokenttä on Kiirunassa. Sieltä pääsee junalla Abiskon kylään. Jos matka alkaa Suomen puolelta, niin esimerkiksi Ylläkseltä pääsee autolla noin neljässä tunnissa Abiskoon.

Ystäväni ei tarvinnut juurikaan suostutella minua, kun hän ehdotti, että tekisimme vaelluksen Pohjois-Ruotsissa. Reittisuunnitelmana oli vaeltaa neljännes Kungsledenistä, Dag Hammarskjöldin nimeä kantava osuus.

YK:n pääsihteerinä toimineelle Hammarskjöldille ruotsalainen luonto oli tärkeää, hän viihtyi erityisesti pohjoisen karuissa maisemissa patikoimassa. Hammarskjöld kuoli lento-onnettomuudessa, kun hän oli neuvottelumatkalla Afrikassa. Hänen New Yorkin asunnostaan löytyi päiväkirjamaisesti tehtyjä merkintöjä useiden vuosien ajalta. Merkinnät ovat ajatelmia hänen keskusteluistaan itsensä ja Jumalan kanssa. Päiväkirjan mukana oli kirje, jonka Hammarskjöld oli osoittanut ystävälleen. Hän pyysi ystäväänsä harkitsemaan, kannattaako merkinnät julkaista, mutta antoi täyden luvan myös julkistaa ne. Hän itse kutsui merkintöjä omaksi ”valkoiseksi kirjakseen”.  Ystävä, kansliapäällikkö Leif Belfrage, päätti julkaista mietelmät. Kirja nimeltä Vägmärken, Kiinnekohtia ilmestyi vuonna 1963, kaksi vuotta Hammarskjöldin kuoleman jälkeen. Dag Hammarskjöld -vaellusreitillä on useita kauniita, mietiskelypaikoiksi merkittyjä kohtia. Kaikissa niissä on kivi, johon on hakattu mietelauselma Hammarskjöldin kirjasta.

 

Pisin matka on matka itseen.
Reitti: Abisko – Abiskojaure – Alesjaure – Tjäkta – Sälka – Singi –Kebnekajse fjällstation – Nikkaluokta

 

Lähdemme liikkeelle säteilevässä auringonpaisteessa. Edessämme on 110 kilometrin vaellus. Olen tuntenut ystäväni viisitoista vuotta, mutta tämä on ensimmäinen yhteinen vaelluksemme. Meillä on siis vain ennakkoaavistus siitä, mitä yhteinen seitsemän päivän matkamme voisi tuoda tullessaan. Miten toimimme olosuhteissa, joissa älypuhelimella tai edes pelkällä puhelinominaisuudella ei tee mitään, koska kenttää ei ole? Mitä teemme, jos jommallekummalle sattuu onnettomuus, eikä ole varmuutta, kohtaammeko muita kulkijoita? Onko meillä samanlainen kävelyn rytmi ja tahtotila etenemiselle? Mitä teemme, jos meille tulee erimielisyyttä tai kiistaa? Osaammeko joustaa riittävästi, mutta silti kunnioittaa omia haluja ja tarpeitamme?

Nämä kysymykset risteilevät mielessäni, kun kuljemme kosteaa ja kivikkoista polkua kohisevan joen vieressä. Ensimmäisen mietiskelypaikan kiveen hakattu teksti ”Pisin matka on matka itseen” kehottaa pohtimaan, kuka tai mikä itse olemme. Se yllättää minut. Edes edessä olevat tuntemattomat vaelluskilometrit eivät vedä vertoja sille matkalle, joka meillä on mahdollisuus tehdä    sisällemme. Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan reitti, jonka teemme. Se tuntui sopivan myös tälle vaellukselle upeassa syksyisessä, värien kyllästämässä luonnossa.

Olemme päättäneet yöpyä reitin varrella olevissa varaustuvissa. Se keventää selän kantamuksia; meillä ei ole mukana telttaa eikä makuupusseja. Tuvissa on luvassa sängyt patjoineen ja peittoineen. Ensimmäisessä yöpymispaikassamme Abiskojauren tuvalla tiukka tupaemäntä on meitä vastassa jo pihalla. Hän ei jätä epäselväksi sitä, miten tärkeää on huolehtia, että saunan pesässä on puita palamassa koko ajan. ”Ei tulta, ei lämpöä” hän heristää etusormellaan. Vaikka kerromme olevamme suomalaisia, hän päättää pitää kiinni saunankäytön oppitunnistaan. Sauna on joka tapauksessa nautinnollinen ja pulahdamme myös tunturijärven kirpaisevaan kylmyyteen. Tuvan pihalla tapaamme myös neljä hollantilaismiestä, jotka kiiruhtavat tuvalta eteenpäin. Heillä on teltat mukana ja he yöpyvät koko reitin teltoissaan.

Nukumme yömme hyvin kerrossängyissä kahdeksan muun matkalaisen vieruskavereina. Tuvassamme on aasialaisia, ruotsalaisia, itävaltalaisia ja me suomalaiset. Pimeä tulee illalla kahdeksan aikaan ja yhdeksältä kuuluukin jo tasainen tuhina useammasta sängystä. Aamulla virkuimmat nousevat pakkauspuuhiin ennen kuutta. Onneksi tuvissa keittiötilat ovat eri huoneessa kuin nukkumatilat. Yöpymiset voi maksaa etukäteen Svenska Turistföreningenin nettisivuilla. Silloin on tärkeää ottaa mukaan maksuvahvistus –lomake. Se on todiste siitä, että on oikeutettu nukkumaan tuvassa. Etukäteen ei tarvitse ilmoittaa, missä tuvassa milloinkin on tarkoitus nukkua. Kaikissa varaustuvissa on isäntä tai emäntä, joka huolehtii siitä, että kaikille löytyy nukkumapaikka joko sängystä tai ruuhka-aikana myös lattialta.

 

”Panos, joka meidän on annettava, etsii meitä, emmekä me sitä.”

 

Toisen päivän reittimme on matkan pisin, 22 km. Lähdemme aamulla kahdeksan aikaan liikkeelle. Nousemme pikku hiljaa runsaaseen 800 metriin ja jätämme hyvästit puille. Seuraavan kerran näemme puita kuuden päivän päästä. Edessämme ovat ensimmäiset lumihuippuiset tunturit, niiden jylhä profiili herättää kunnioitusta. Ohitamme saamelaisten kesäkylän, se on jo tältä kesäkaudelta tyhjillään. Lähes puolet matkasta taivallamme tunturijärven laitaa. Ruokatauon pidämme viilenevässä ilmassa, sateen tulon alkaa jo tuntea. Olemme sopineet myös etukäteen, että lounaamme on kevyt: pussikeittoa, leipää, suklaapatukka tai välipalapatukka ja teetä tai kaakaota. Se tuntuukin ihan riittävältä, päivällisen teemme iltaisin tuvassa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli kantaa melko pienet muonamäärät mukanamme. Minuun iski epäilys ruuan riittävyydestä ja otin muutaman ylimääräisen retkimuonan rinkkaani. En kantanut niitä turhaan, iltaisin ruoka maistuu niin, että syömme kaiken, mitä valmistamme.

Päiväreitin loppupuolella alkaa sataa ja tuuli nousee. Ilma myös viilenee koko ajan. Tupa näkyy järven rannassa usean kilometrin päästä, se ei kuitenkaan juuri tunnu lähentyvän. Etäisyydet aavassa maisemassa hämäävät. Olemme ihailleet järveä ja tuntureita sen ympärillä. Sateen lisääntyessä katse kääntyy tiukasti seuraavalle askelmalle, pitkospuut lilluvat paikoitellen veden keskellä, ne ovat liukkaat. Polku kulkee myös matalan kasvillisuuden keskellä, kosteus on tehnyt maasta mutavelliä. On oltava tarkka askelista. Hiljaisuuden vallitessa ponnistelemme kohti tupaa. Tuuli yltyy.

img_4277

Alesjauren toimistomökissä saamme ystävällisten tervetulotoivotusten kera kupilliset lämmintä, tuoksuvaa mehua. Miten hyvältä se maistuukaan! Majoitumme, tällä kertaa olemme neljän hengen huoneessa kahdestaan. Saunan lämmöstä pääsemme täälläkin nauttimaan. Uimassa emme käy, koska matka järveen on jyrkkää alamäkeä. Järveen on lisäksi viritetty köysi, josta on syytä pitää kiinni, jotta virta ei vie mennessään.

Keittiössä käy kuhina, kun yöpyjät valmistavat päivällistään. Vieressämme istuu saksalainen nuori mies, joka on yksin matkassa. Hänen tavoitteenaan on päästä Narvikiin vajaassa viikossa. Hän kulkee vain osittain merkittyjä reittejä, osan matkaa hän kulkee kartan ja kompassin avulla. Perheelleen hän antanut päivämäärän, jolloin hänen pitäisi viimeistään olla Narvikissa ja puhelimen tavoitettavissa. Jos häneen ei silloin saa yhteyttä, niin perheen on määrä ilmoittaa viranomaisille. Tämä tuntuu meistä jo liian ekstreemiltä, olemme tyytyväisiä omaan matkantekotapaamme. Miehen repusta tuntuu löytyvän lähes kaikki ruoka-aineet kuivattuina, hän valmistaa munakokkelinkin jauhosta.

Lämpimän tuvan ikkunasta katselemme, kun urheat telttailijat koettavat saada purevassa tuulessa telttojaan pystyy. Aika moni jättää pystytyksen kesken ja siirtyy sisätiloihin. Ilman kylmeneminen jatkuu, illan viimeisellä vessareissulla on hankala pysyä pystyssä, kasvoihin piiskautuu lumiräntää ja tuuli on kaataa kävelijän kumolleen. Nukkumahuoneen lämmittimenä on kamiina, jonka hormi on suoraan auki ylös katolle. Kun avaan kamiinan luukun, niin pohjalla olevat tuhkat pöllähtävät lentoon ja suihkahtavat hormia pitkin taivaan tuuliin. Tulitikkua on turha yrittää pitää liekissä kamiinan sisällä, se sammuu jo suuaukon kohdalla. Sytytän pari pientä puuta kamiinan ulkopuolella ja onnistun saamaan niiden avulla loput puut palamaan. Kun tuli on kerran syttynyt, niin se palaa riehakkaasti ritisten ja rätisten. Huone myös lämpiää nopeasti. Nukkumaan mennessä ei tarvitse pukea lisävaatekerrosta päälle.

Aamulla kuulemme, että hurjimmillaan tuulta on ollut 25 m/s, myrsky on kulkenut ylitsemme. Emme pidä kiirettä lähdön kanssa, sillä keskipäivän jälkeen on luvattu tuulen tyyntyvän ja ilman lämpiävän. Säätietoja saamme ongittua varaustupien emänniltä ja isänniltä, itsellämme ei ole muuta seurantamahdollisuutta kuin katsoa ikkunasta ulos ja käydä ulkona kokeilemassa lämpötilaa. Muistelemme myös, mitä säätiedotukset sanoivat viikon säästä ennen lähtöämme. Loppuviikolla pitäisi jo olla auringon paistetta lisää.

Kolmannen päivän reitti alkaa laskeutumalla järven pinnan tasolle, edelleen olemme kuitenkin noin kilometrin korkeudessa. Polku kulkee pitkin laaksoa, ylitämme vettä pitkin useita jokia, levein niistä on noin 20 m leveä. Vettä on sen verran, että kenkä uppoaa nilkkaan asti. Vaelluskengät pitävät hyvin ja jalkamme säilyvät kuivina. Voimakkaimpien virtojen yli on rakennettu tukevat vaijerisillat. Idän puolella aukeaa ensimmäinen jäätikköalue, sinne on mahdollista kiivetä, jos on mukana hyvät kiipeilyvarusteet. Meidän tarkoitus ei ole poiketa pääreitiltä ja ohitamme jäätikön vain kauempaa ihaillen.

Vastaamme tulee porotokka. Eläimet kirmaavat suurten kivilohkareiden joukossa kepeästi, vauhtia säästelemättä. Jyrkkä alamäkikään ei näytä tuottavan mitään vaikeuksia, veden märkyys tai liukkaat kivet eivät hidasta niiden etenemistä mitenkään. Sopeutuminen olosuhteisiin on elinehto. Voin vain kuvitella, mitä tapahtuu sille porolle, joka jostakin syystä loukkaa jalkansa, eikä pysy muiden tahdissa ruuanhaussa.

Tjäktan mökki on vuoren rinteellä, aivan sen vieressä jyrkähkön alamäen alla virtaa joki. Peseytymispaikka on joen rannassa. Tänä iltana jätämme suuremmat peseytymiset väliin ja tyydymme kosteuspyyhkeiden antamaan raikkauteen.

Keittiössä tapaamme ensimmäisen illan hollantilaistuttavamme. Kuulemme heidän kokemuksensa myrsky-yöltä: he olivat edenneet Alesjauren tuvalta eteenpäin noin kaksi kilometriä. Kun he pystyttivät telttojaan, toinen teltta oli revennyt tuulessa riekaleiksi. Se oli kolmen kaveruksen nukkumasuoja. Nelikon neljännen miehen teltta oli erittäin kestävä, mutta sinne mahtui vain yksi ihminen sisään. Kolmella kaveruksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä takaisin ja palata pilkkopimeässä, sateessa ja myrskytuulessa takaisin Alesjauren tuvalle. He pääsivät sisälle ja saivat ostettua nukkumapaikat itselleen. Heidän matkansa jatkui reitin loppuun asti niin, että kolmikko oli tuvassa yötä ja teltan omistaja yöpyi omassa yksinäisyydessään ulkona.

Tuvan muut yöpyjät ovat Bermudasta ja Meksikosta, meksikolaisilla on sama reittisuunnitelma kuin meilläkin. Bermudalainen nuoripari on menossa vastakkaiseen suuntaan. He ovat kohteliaita ja tulevat heti kättelemään ja esittäytymään. Kättely tuntuu poikkeukselliselta luonnon keskellä, yleisempää on, että vilkasta keskustelua käydään, mutta nimet ja ammatit ovat yhdentekeviä. Kansallisuus kiinnostaa ja se on yksi ensimmäisistä kysymyksistä, muuten puhutaan reitistä, varusteista ja suunnitelmista.

 

Lainaukset vaellusreitin varrella olevia mietelauseita Dag Hammarskjöldin kirjasta ”Kiinnekohtia”

Juttu jatkuu Ote-lehden seuraavassa numerossa.