Dag Hammarskjöldin viitoittamalla tiellä

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2016, Blogijutut

img_4375

Teksti ja kuvat: Tiina Österman

OSA II 

(Lue osa I täältä.)

 

”Panos, joka meidän on annettava, etsii meitä, emmekä me sitä.”

 

Neljännen päivämme reitillä on etukäteen koko matkan hankalimmaksi kuvattu osuus. Polku nousee jyrkästi lyhyellä matkalla 300 m ylöspäin ja huipun jälkeen saman 300 m alaspäin. Paikan nimi on Tjäkta passet, korkeimmalla kohdalla on maja hätäyöpymisiä varten. Ystäväni on kysynyt etukäteen, voinko tarvittaessa auttaa häntä tässä kohdassa menemällä ensin alas ja tulemalla hakemaan hänen rinkkansa. Häntä arveluttaa polun jyrkkyys ja omien jalkojen hallinta. Hurjan hiihto-onnettomuuden jälkeen hänen vasemman jalkansa polvi ja sääri on kirjaimellisesti koottu palasista uudestaan toimivaksi jalaksi. Vaihdamme muutaman sanan tulevasta koitoksesta, se hiipii väistämättä mieleen. Lähdemme nousemaan tiukkaa rinnettä ylös, se osoittautuu mainettaan helpommaksi. Nautimme upeasta säästä 1150 metrin korkeudessa ennen kuin lähdemme laskeutumaan jyrkkää rinnettä alas. Laskeutuminen kysyy malttia sekä mielen ja kehon hallintaa, ajatukset on parempi pitää yhdessä nipussa. Ystäväni selviytyy sekä ylös että alas loistavasti. Voittajatunne on uskomaton, kun mieltä vaivannut haaste on selätetty omin voimin ja ehjänä!

Loppumatka tuvalle kulkee jokilaaksossa, sen uskomattoman kauniit värit vaihtelevat auringonkeltaisesta, ruosteen ruskeaan, vaalean ja syvän vihreään, hiilen harmaaseen ja kuninkaallisen siniseen. Loppupuolella odottaa varsinainen Rocky Road, muutaman kilometrin mittainen rakkakivialue, isoista ja pienistä kivistä muodostuva kivipelto. Eteneminen edellyttää tasapainoa ja rytmin säilyttämistä. Sälkan tupa tupsahtaa yllättäen silmiemme eteen. Tuvan kaupassa on vielä jäljellä ruotsalaisia suklaalevyjä, suklaa maistuu taivaalliselta. Ilta ja paikka on otollinen revontulille, lisäksi pohjoinen taivas on avoin ja kirkas. Pimeän tullen taivaalle kertyy pilviä, lisäksi puolikuu möllöttää taivaan kannella, luovumme toivosta nähdä revontulia. Aamulla kuulemme, että vihreät revontulet ovat sittenkin tanssineet pohjoisten terävähuippuisten tunturien laella. Iloitsemme siitä, että meksikolaiset vaeltajat ovat onnistuneet näkemään ne.

 

”Elämän arvo syntyy vain sisällöstä, joka sillä on muille ihmisille.”

 

Ystäväni kaatuu tuvan pihamaalla, leikattu polvi kipeytyy, mutta hän jatkaa sinnikkäästi matkantekoa. Mielessäni käy, mitä teemme, jos hän ei pysty kävelemään. Päiväsaikaan meitä vastaan tulee muutama vaeltaja vastaan, tuvissa on iltaisin noin kymmenkunta yöpyjää. Kulkijoita ei välttämättä osu kohdalle, jos matkanteko yhtäkkiä katkeaa. Onneksi välimatkat tuvalta tuvalle ovat sellaiset, että ne pystyy hyvin yhden päivän aikana kulkemaan. Jos toinen ei pystyisi enää kävelemään, niin parasta olisi varustaa loukkaantunut niin, että hän pystyy lepäämään kuivassa ja mahdollisimman lämpimästi käärittynä ja toinen lähtee hakemaan apua. Avuntuloon saattaa mennä useampi tunti. Helikoptereita alueella liikkuu runsaasti; varaustupien huolto toimii helikoptereilla, myös kalastajia ja turisteja kuljetetaan niillä. Helikopterikyyti vaikuttaa todennäköisimmältä pelastautumistavalta. Olemme varustautuneet eristävällä makuualustalla, untuvatakeilla, lämpökerrastoilla, myssyillä ja käsineillä, otsalampulla ja tulitikuilla hankalaa tilannetta varten. Joudumme toteamaan, että tulen teko ja tulen ylläpito olisi hankalaa, koska missään ei ole puita. Siellä täällä reitin varrella on myös hätämajoitusmökkejä.

Matkamme kuitenkin jatkuu keskeytymättä. Laskeudumme sen verran, että saavutamme puurajan, kasvillisuus rehevöityy välittömästi. Tunturirinne houkuttelee poimimaan kypsiä mustikoita, puolukoita, variksenmarjoja ja katajanmarjoja. Meksikolaistuttavamme osuvat samaan aikaan marja-apajille. Kerromme heille pohjoisen supermarjoistamme ja maistelemme niitä yhdessä. Taivaalle kertyy harmaita pilviä ja saamme pienen sadekuuron. Pilvet estävät meitä näkemästä Ruotsin korkeinta vuorta Kebnekajsea tänään.

Majoittaudumme Singin tupaan, ystäväni polvi on turvonnut päivän vaelluksen aikana palloksi. Lääkitsemme sitä kylmillä kääreillä ja kohoasennolla. Tupaan tulee lisää väkeä koko ajan, Kebnekajsen nimi alkaa toistua eri keskusteluissa. Vaeltajat vertailevat omia kiipeämiskokemuksiaan. Opimme, että vuoren valloitus kuuluu ruotsalaiseen isä-poika -perinteeseen: se on riitti, jonka isä ja poika suorittavat yhdessä. En kuule kenenkään puhuvan äiti-tytär -perinteestä tai isä-tytär -perinteestä. Opimme myös, että huipulla käyneet voivat kutsua Kebnekajsea tuttavallisesti Kebiksi. Meidän matkasuunnitelmaamme huipulla käyminen ei kuulu.

Seuraava aamu vielä varmistaa, että meille on aivan riittävä, että pääsemme määränpäähämme. Ystäväni polvi on turvonnut entisestään, eikä se tahdo kestää astumista. Kaksikkomme EA-vastaavana olen kantanut mukanani polvitukea, koitamme kiskoa sen hänen jalkaansa. Se ei kuitenkaan mahdu turvotuksen takia. Olematta mikään asian osaaja teippaan parhaan ymmärrykseni mukaan hänen jalkaansa kinesioteippiä. Ystäväni kokeilee astumista, helpottunut ilme kasvoillaan hän toteaa, että hänestä tuntuu paremmalta. Meillä on yksi osuus jäljellä ennen Kebnekajsen tunturiasemaa, jossa pääsemme sähkön ja palvelujen äärelle. Jaamme kantamuksia vähän uudelleen ja ystäväni lähtee urheasti liikkeelle 15 km:n taipaleelle. Olemme sopineet, että ystäväni mies tulee meitä tällä osuudella vastaan. Kun kohtaamme hänet, ystäväni pääsee luovuttamaan rinkkansa miehelleen.

 

 

”Sinun tuulessasi – sinun valossasi – miten pientä kaikki muu, miten pieniä me – ja onnellisia siinä, mikä yksin on suurta.”

 

Tunturiasema on suuri rakennus, jonka ympärillä on useita asuinrakennuksia ja saunatilat. Siellä on toimintaa kaikkina vuodenaikoina, mutta ei vuoden ympäri. Rakennuksessa on myös erinomainen ravintola, jossa tarjoillaan iltaisin kolmen ruokalajin illallista. Ravintola on nimetty Elsan keittiöksi paikan ensimmäisen emännän mukaan. Illan aikana kuulemme yhä useammalta, että seuraavaksi päiväksi on luvattu uskomattoman hienoa keliä, auringonpaistetta ja lähes tuuletonta. Sellaista keliä, jolloin kuuluu nousta Kebnekajselle. Ystäväni kehottaa miestään ja minua lähtemään ylös huipulle, hän ei sinne pysty jalkansa vuoksi lähtemään. Kovin pitkään meidän ei tarvitse päätöstä miettiä. Ei ole kovin todennäköistä, että osumme uudestaan tänne tiettömän taipaleen päässä olevalle tunturiasemalle niin, että sää sallii erinomaisen näkyvyyden vuoren huipulta. Päätämme jäädä asemalle seuraavaksikin yöksi ja lähteä aamulla ajoissa liikkeelle.

Olemme aamiaisella klo 6.00 muutaman kymmenen muun innokkaan lähtijän kanssa. Otamme vain pienen repun mukaan, eikä minun tarvitse edes kantaa sitä. Ylöspäin kiipeäminen käy työstä, paikoin on otettava kaikki neljä raajaa käyttöön. Puolen välin kohdalla tapaamme nepalilaisia sherpoja, jotka ovat rakentamassa kiviportaita vuoren rinteelle. Emme välttämättä ymmärrä niiden merkitystä, ehkä sillä kohtaa on tapahtunut onnettomuuksia, jotka halutaan jatkossa ehkäistä. Meistä paikka ei kuitenkaan vaikuta reitin haasteellisimmalta. Mitä ylemmäs pääsemme, sitä kivikkoisemmaksi reitti käy. Reitti on merkitty kiviin maalatuin punaisin maaliläiskin. Polusta ei voi puhua, kivet eivät ole juuri jalkojen alla kuluneet. Henkistä jaksamista kysyy se, että reitillä on ennen varsinaista huippua pikkuhuippu, jonne kiivetään ja sieltä laskeudutaan alas, jotta varsinaisen huipun tavoittelu voi alkaa. Pohjoisen puolen rinne on varjossa ja kivet ovat jäisiä. Jälkeenpäin ihmettelen, miten pystyin pudottelemaan itseni alas rinnettä kaatumatta ja loukkaamatta. Pidämme kohtuullista vauhtia yllä, jotta saamme varattua riittävästi valoisaa aikaa alastulolle.

Huipun tuntumassa alkaa jäätikkö. Ympärillä aukeaa huikea näkymä, lumipeitteisiä vuorenhuippuja kaikkialla. Viimeiset sadat metrit noustaan hangessa ja jäässä. Meillä on jalassa tukevat vaelluskengät. Joillakin on varusteina kenkäraudat, jotka he kiinnittävät kenkien pohjiin ennen viimeistä nousua. Selviämme ilman niitä ylös. Aivan huipulla huimaa ja vatsanpohjasta vihlaisee. Täältä voisi tippuakin. Silti tunne huipulla olemisesta on huumaava, tämän korkeammalle, 2106 m, Ruotsissa ei voi päästä! Kaikki ympärillä olevat vuoret ovat meidän alapuolellamme. Aurinko paistaa, on tuuletonta, pelkkä T-paita riittää, untuvatakki repun pohjalla on turha lisävaruste.

img_3986

Paluu samaa reittiä takaisin ei tunnu kaikkein houkuttelevimmalta, mutta toista vaihtoehtoa ei ole tarjolla. Laskeutuminen käy reisille, on kuitenkin parempi mennä hetki rennosti ja reippaasti ja pitää lepohetki kuin varmistella jokaista askelta. Pienet irtokivet rullaavat kenkien alla ja tekevät paikoitellen etenemisestä tahattomasti nopeampaa kuin itse on suunnitellut. Tiukimmissa paikoissa on paras turvautua sekä käsiin että jalkoihin ja edetä koppakuoriaismaisesti möngertäen. Takaisin tunturiaseman pehmeissä nojatuoleissa olemme puoli viiden aikaan, retkemme on kestänyt hieman yli yhdeksän ja puoli tuntia.

Unen tuloa ei tarvitse maanitella. Aamulla heräämme viimeiseen vaelluspäivään, Elsan keittiön täyttävän aamupalan jälkeen lähdemme kohti Nikkaluoktaa ja Dag Hammarskjöldledenin päätepistettä. Reitillä kannattaa aina myös katsoa taaksepäin; näemme vielä useassa kohdassa Kebin tiittimäisen huipun, sen pisteen, jolla edellisenä päivänä seisoimme. Upea viikko on päätöksessä.

Olemme selviytyneet hyvin yhdessä ja oppineet toisistamme uudenlaisia asioita: ystäväni on rohkeampi käyttämään toisten apua, minä puolestani teen asioita mielelläni itse ja iloitsen siitä, että selviydyn asioista. Hyvä tunnelma on säilynyt koko matkan, edes ystäväni polven loukkaantuminen ei laskenut sitä. Valittamatta ja urheasti hän on vaeltanut kaikki kilometrit, vaikka välillä polvi ei taipunut juuri nimeksikään. Vieraisiin ihmisiin tutustuminen on käynyt helposti meiltä kummaltakin, rakastamme tarinoita ja olemme uteliaita. Parhaiten olemme tutustuneet hollantilaisiin ja meksikolaisiin matkakumppaneihimme, olemme olleet heidän kanssa yhteydessä matkan jälkeenkin. Inhimillisyys, ihmisten hyvä tahto ja luottamus toiseen ihmiseen on ollut vahvasti läsnä koko vaelluksen ajan. Sillä ei ole merkitystä, mistä päin maailmaa toinen ihminen on, yhteiset arvot ovat olemassa meissä kaikissa. Olemme löytäneet tapamme matkata yhdessä, toisinaan vähän erillään ja toisinaan vieri vierekkäin. Yhteisen matkan jakaminen on huikea kokemus!

”Mutta jostakin kaukaa olemukseni täyttyy alkuperänsä mahdollisuudella.”

 

 Lainaukset vaellusreitin varrella olevia mietelauseita Dag Hammarskjöldin kirjasta ”Kiinnekohtia”