Bysanttilainen pääsiäinen

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Anthony Hickey/Flickr

Kuva: Anthony Hickey/Flickr

Teksti: Artemis Kelosaari

 

Jäätynyttä järveä jatkui silmänkantamattomiin, kauas suoraa näköetäisyyttä rajaavien saarien ja rantaviivojen tuolle puolen, ja sen yllä leijaili ilman kylmyydestä – miltei kolmekymmentä miinusastetta Celsiuksen asteikolla – johtuva kevyt sumu, joka myös glorifioi kuun kaikissa sateenkaaren väreissä hehkuvalla sädekehällä. Kuu oli aivan täysi ja vielä niin matalalla, että se näytti suurelta; sen ympärillä tähtien kaukaiset valot loimottivat pakkasilmassa tuikkivina pisteinä.

Jäätä pitkin taivalsi pieni poika, joka piteli kädessään kimpullista koristeltuja pajunoksia; oli kirjavia nauhoja, kiiltäviä konvehtipapereita, värjättyjä sulkia ja niin edelleen, pehmeiden valkeiden pajunkissojen ohella. Hän ei olisi osannut sanoa, kauanko oli kävellyt – jostain syystä jäällä kävellessä ajan ja etäisyyksien taju heikkenee, varsinkin jos sattuu olemaan lapsi. Hän kuitenkin tiesi, minne oli menossa, nimittäin sinne, minne hän oli äitinsä kanssa kävellyt joka ainoa pääsiäisyö niin kauan kuin hän suinkin muisti. Kyllä hän tiesi. Ja kyllä hän selviäisi. Hänen oli selvittävä. Jonkun oli vietävä pyhät oksat tsasounaan siunattavaksi tänä yönä, niin kuin jokaisena aikaisempanakin vuonna. Ei hän turhaan ollut virponut koko naapurustoa niillä viikko sitten.

Tsasouna oli saaressa keskellä järveä, ja kun poika pysähtyi hiljentääkseen kenkiensä narinan säkenöivällä pakkaslumella, hän oli kuulevinaan kellojen äänen, joka aina kesäiltaisin kantautui järven yli hänen kotiinsa asti. Kodin valoa hehkuvia ikkunoita ei näkynyt enää, ne olivat jääneet saaren taakse; ja ne puolestaan pitivät takanaan tuvan täynnä narsisseja ja kimaltelevia pääsiäismunia; pöydällä pyöri kultakello lasikuvun alla, seinillä roikkui purppuran ja violetin sävyissä sädehtiviä gobeliineja ja nurkassa seisoi hiljaa vanha rukki; syrjemmällä neljä kullattua ikonia kiilteli lipaston päällä. Tuohukset ja kynttilät oli poika muistanut sammuttaa lähtiessään – eikö äiti siitä aina sanonut? Talo oli suuri ja kaunis, äidin isän rakennuttama, ja muodollisesti se kuului pojalle itselleen, niin oli isoisä testamentissaan määrännyt. Vaikka äiti olikin aina ollut talon itsevaltias emäntä, niin ettei poika aina uskonut eikä muistanut asian virallista laitaa. Hän muisti tuskallisen hyvin, miten äiti oli edellisenä iltana istunut olohuoneessa, kärrynpyörästä tehdyn pöydän ääressä, ja siemaillut yhtä aikaa makean ja kirpeän hajuista Valamon pihlajanmarjalikööriä.

Pojan sydäntä kouristi lisää, kun hän katsoi mantereella olevaan metsäiseen rinteeseen; juuri silloin puiden välistä tuli näkyviin autiotorpan pimeät ikkunat, joita kukaan ei ollut välittänyt käydä naulaamassa umpeen, vaikka asukas oli kuollut jo… kuusi vuotta sitten, niinpä kai, sillä poika muisti hänet hämärästi ominkin muistoin. Hagelbergin ukko, yksinäinen vanhapoika, joka ei ollut koskaan ollut juuri tekemisissä kenenkään kanssa – mitä nyt hänen luonaan oli muutamana kesänä käynyt nuori Ana, joka oli ollut kesätöissä kylän kukkatarhoilla ja joka kai oli ollut hänelle jotain sukua. Hagelbergin ukosta puhuttiin yhä vaikka mitä; välillä sellaistakin, mistä poika ymmärsi vain sen, että hän olisi eläessään syyllistynyt johonkin kauheaan syntiin. Sellaiseen, josta ei oikein rohjennut puhuakaan suoraan, vaan mahdollisimman epämääräisin kiertoilmauksin. Ja joka ainoa pääsiäinen, kun poika oli kävellyt talviyössä autioituneen mökin ohi, hän oli ollut yhä varmempi, että Hagelbergin ukko oli ollut noita. Juuri tällaisina pääsiäisöinä, Kristuksen maatessa kivipaaden takana, hän oli kulkenut seudun maanviljelijöiden nurkissa tekemässä kateuksissaan tihutöitä…

Ei saanut lähteä juoksemaan. Sen poika tiesi. Yössä ei saanut milloinkaan juosta, vaikka kuinka pelottaisi. Vaikka poika oli näkevinään epämääräisiä valonhäivähdyksiä autiomökin ikkunoissa, vaikka hän oli kuulevinaan susien ulvovan jossain kaukana, vaikka hänen sydämensä hakkasi hänen kurkussaan, hän ei lähtenyt juoksemaan. Vihdoin hänen jalkansa koskettivat saaren lumista rantaa, ja hän käveli vapisten valoa kohti, värikkäitä ikkunoita kohti, avoimia ovia kohti; puisten sipulikupolien ääriviivat erottuivat hyvin kuunvalossa. Kaapuun pukeutunut vanha pappi siristi silmiään nähdessään virpomisvitsoja puristavan yksinäisen pojan ja kysyi ystävällisesti, missä äiti oli.

Poika veti henkeä, pyyhkäisi nenäänsä ja kohtasi papin katseen.

”Hän ei herännyt tänä aamuna”, hän kuiskasi.