Bonsaipuu

Luovan Kirjoittamisen Verkkolehti 2015, Proosa

Kuva: Andreas D./Flickr

Kuva: Andreas D./Flickr

Teksti: Juuso Mäntykivi

Se on aamuni ensimmäinen teko. Ennen valkenevan päivän murheiden muistumista, jo ennen kahvia ja sanomalehteä, astelen toiseen huoneeseen. Ikkunan edessä pöydällä lepää pieni puu sinisessä ruukussa. Avaan sen puolesta kaihtimet, jotta valo pääsee sisään. Mikäli tiedän nukkuvani ohi auringonnousun, avaan kaihtimet jo illalla. Pysähdyn ikkunalle ja katselen ratapihan yli kaupunkiin. Puu luo kontrastin vasten valtatien vilinää. Sillä ei ole kiire tulla valmiiksi. Se on pala rauhaa tuotantotavoitteiden ristiaallokossa – ovi toisenlaiseen maailmaan, jossa elämää ei tehdä, vaan se tapahtuu. Voi sitä riemua, kun puu puskee uutta versoa! Miten miellyttävää onkaan palata kotiin loskaisesta ihmisvilinästä ja huomata, kuinka uhmakkaasti puu kurkottaa kohti aurinkoa keskellä kamalinta kaamosta. Keväällä taas pitenevät päivät ja sulavan jään alta paljastuva asfaltti tuovat tavallistakin enemmän iloa, koska ne muistuttavat, että uusi kasvukausi on alkamassa.

Puun runko on kiero ja mutkikas. Sen vihreät lehdet muistuttavat puolukkaa ja niiden pinta tuntuu sormenpäissä vahamaiselta. On mukava hiljentyä, suihkutella multaan ruskoleväuutetta ja karsia rungosta haarautuvia kuivia oksia pyöreäkärkisillä kynsisaksilla.

Toisinaan toiset pääsevät todistamaan tätä ihmisen ja luonnon välistä harmonista manikyyrihetkeä ja heitä tuntuu yleensä kovasti huvittavan. Mutta eivät he ymmärrä. Eivät he ole joutuneet kyselemään ruukkupuulleen hoitopaikkaa ulkomaanretkien ajaksi, tai istuneet satojen kilometrien junamatkoja sisäkasvi sylissään. Eivät he voi tietää, kuinka makeasti ihminen nukkuu juhannusyönä ohuella patjalla, pakettiauton tavaratilassa, kun tietää, että puu nauttii takan päällä mökin lämmöstä.